Olipa kerran diktaattori

Nykyään on muotia varoitella kertomusten vaaroista. Annastiina Storm tarttuu neljännessä proosateoksessaan tähän teemaan, mutta ei onneksi lähde itsetarkoituksellisesti kiskomaan jokaista mattoa lukijan alta. Kymmenen ja yksi Maddasia on pikemminkin perinteisellä tavalla traaginen kuin postmodernistisen pikkunokkeloiva teos.

Romaani kertoo Maddas-nimisestä (lukekaapa nimi takaperin) nimeämättömän maan diktaattorista, joka on ammattikuntansa tyypilliseen tapaan rakentanut ympärilleen henkilökultin. Se on kuitenkin pelkkää teatteria – pääosan multiroolituksesta lähtien. Todellisuudessa, kulissien takana, ”Maddas” on kymmenen eri henkilöä.

Teatterissahan väliä on vain sillä, miltä asiat näyttävät, ja sillä, että kokonaisuus on rakennettu tarpeeksi vetoavaksi, että yleisö uskoo ja ostaa. Myös sillä suurella näyttämöllä, jota politiikaksi kutsutaan.

Annastiina Storm ei sotke tähän vaivaannuttavaa moralisointia. Ihmisluonto vain on sellainen, että kaipaamme tarinoita eli merkityksiä ”narisevien asiantuntijoiden” sijaan.

Toki jokainen näytös loppuu joskus, ja kulissien takaa tunkeutuu ”paljas elämän ydin” juuri niin arvaamattomana kuin se on.

Romaanin nykyhetkessä näin on käymässä Maddasille. Hänen/heidän valtakuntansa on romahtamassa, rakastajatar on tietymättömissä, ja viimeiset Maddasit ovat vetäytyneet maanalaisen bunkkerin kätköön.

Hybrikseensä romahtava suuruudenhullu on hahmona silkkaa barokkia, ja sitä on myös ajatus elämästä suurena illuusiona – erityisesti kun siihen sisältyvä ironia on Stormin tapaan katkeransuloista.

Tässä kohdassa voisi siteerata Shakespearen Macbethia tai vaikkapa Raamatun Saarnaajan kirjaa. Storm on siis onnistuneesti päivittänyt barokin tehokkaimmat keinot 2000-luvulle. Yksi näistä on toisiaan peilaavien sisäkkäiskertomusten hyödyntäminen. Bunkkerissa Maddasit kuulevat vertauskuvallisia eläinsatuja sekä muistelevat menneisyyttään. Maddas elää itse erään­laista satua, jossa on hyviä ja pahoja.

Minäkertojakin romaanista ajoittain pintautuu, mutta hänen selontekonsa saattaa olla yhtä epäluotettavaa tarinointia kuin kaikki muukin.

Keskeisenä, vahvana symbolina toimii lumisadepallo: suljettu epätodellinen maailma, jota diktaattori kantaa taskussaan.

Sadun ja teatterin logiikka, jolla oikeastaan koko romaani toimii, antaa tilaa myös maagiselle realismille. Tarinathan ovat joka tapauksessa todempia kuin todellisuus itse. 

Annastiina Storm: Kymmenen ja yksi ­Maddasia. 177 sivua. S&S, 2024.