Sota-aikana luettua

2 MIN

Rajalta näkee kahteen suuntaan, ja juuri rajalla on venäläiskirjailija Mihail Šiškinin paikka. Hän katsoo synnyinmaataan lännestä ja demokraattisesta arvomaailmasta käsin. Hänestä on tullut Euroopassa merkittävä Venäjän kehityskulun selittäjä.

Sota vai rauha -esseekokoelmassaan Šiskin selvitti sodan juuria Venäjän historian kautta. Uudessa kokoelmassa Viha ja kauneus Šiškin haastaa venäläisen kirjallisuuden klassikot kysymällä, eikö kirjallisuus voi estää sotaa.

Šiškinin mukaan klassikot on luettava aina vain uudestaan kunkin ajan olosuhteista käsin. Hän tarjoaa päivitetyt luennat Puškinin, Dostojevskin, Tolstoin, Turgenevin ja Tšehovin teksteistä ja kuuntelee, miltä säveltäjäsuuruksien Šostakovitšin ja Rahmaninovin teot ja teokset kuulostavat nyt. Vallanpitäjät ovat osanneet kääntää milloin kenetkin suosikikseen: Puškinia ovat ylistäneet kaikki valtiaat.

Turgenev on ikuisesti onneton kauneuden metsästäjä. Säveltäjä Rahmaninov valaa uskoa ihmisyyden voittoon. Šostakovitš edustaa kuolemanpelosta pääsemistä.

Dostojevski saa tuomion kaikkia ei-slaavilaisia vihaavana rasistina ja Venäjän profeetallisen lähetystehtävän sanansaattajana. Sen sijaan Tolstoissa on toivoa: ”Emme ole reagoineet Tolstoin naiiveihin väitteisiin, joiden mukaan totuus ei ole löydettävissä sivistyksestä tai kulttuurista, saati länsimaisen sivilisaation sosiaalisista ja teknisistä saavutuksista, vaan lukutaidottomien venäläisten talonpoikien parista.”

Myös Tšehovin välittämä viesti yksilön vastuusta tehdä hyvää ja olla hurahtamatta aatteen vietäväksi on Šiškinille läheinen. Mutta kysymys yksilön vaikutusmahdollisuuksista tuntuu venäläisessä piirissä välillä toivottomalta. ”Demokratian alku on ihminen, joka tiedostaa olevansa kansalainen. Demokratian perustana on ihmisarvo. Millaiseksi Venäjän asukkaiden enemmistö tiedostaa ihmisarvonsa?” kysyy Šiškin.

Vihan ja kauneuden tekstejä on julkaistu eri maissa ja monissa lehdissä, mutta ne tuntuvat kuuluvan enemmän yhteen kuin erillisiksi artikkeleiksi. Valikoimaa rytmittää vaihtelu nykyhetkeen sijoittuvien ja vanhojen klassikoiden käsittelyn välillä. Viha ja kauneus, ne ovat Šiskinin teksteissä jatkuvasti läsnä, repivinä voimina.

Koko ajan etsitään kuumeisesti vastausta siihen, mikä on taiteiden tehtävä. Lopulta Šiškin sen löytääkin: kirjallisuus ei ole pystynyt estämään sotaa, mutta se on auttanut ja auttaa selviämään hirveimmistäkin olosuhteista. Viha ja kauneus täyttää itsekin juuri tuota tehtävää. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. 210 sivua. WSOY, 2024.