Päättymätön suru

Ansioitunut suomentaja Katriina Huttunen paneutuu esseissään holokaustikirjallisuuteen.

Jälkikuolema selvittää, mitä holokaustista on kirjoitettu ja millainen vastuu siitä on eri maissa kannettu.

Huttunen lukee, kertoo lukemastaan, etsii uhrien muistokiviä ja hankkii antikvariaateista lisää luettavaa. Prosessin kuvaus­ ei tunnu laiskalta. Kirjoittaja etsii jotain, selitystä, sitä löytämättä.

Kirjallisuudentutkimuksessa on pohdittu, miten holokaustista ylipäänsä voi kirjoittaa ja millainen käsittelytapa olisi uhreja kohtaan oikeudenmukaisin. Huttusen ote ei ole tällä tavoin analysoiva tai tulkitseva, vaan teoksia esittelevä. Näin hän yhtyy todistajien­ kuoroon: tämä tapahtui, ja tämä ja tämä.

Lokakuussa julkaistu Jälkikuolema on ajankohtainen Gazan konfliktin lietsoessa antisemitismiä myös Euroopassa. Vastakkainasetteluja ei kuitenkaan tehdä; antisemitismi ja islamofobia ovat Huttuselle samantapaisia ilmiöitä.

Huttunen esittelee Eliel Wieselin ja Primo Levin tapaisten kuuluisien tekijöiden tekstejä, mutta pääpaino on vähemmän tunnetuissa teoksissa – ja vähemmän tunnetuissa holokausteissa.

Myös Norjassa juutalaiset pyrittiin tuhoamaan systemaattisesti. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin avoimesti, ja hankkeeseen osallistuivat kaikki virkamiehistä yksityishenkilöihin. Kuolemanleireille juutalaiset lähetettiin salaa.

Mittakaava oli toki toinen. Saksalaisten vankeudessa kuoli 1 500 norjalaista, joista juutalaisia oli 805, mutta ”holokausti on holokausti pienoiskoossakin”.

Norjassa ei Huttusen mukaan vieläkään hyväksytä kansallista holokaustia osana sotahistoriaa: ”Norjassa on moni asia hyvin, paremmin kuin Suomessa, ja vain muutama asia on siellä päin helvettiä, mutta holokausti on se asia joka on Norjassa kaikkein eniten päin helvettiä.”

Suomen juutalaisvähemmistöstä kuolemaan karkotettiin kahdeksan ihmistä. Kahdeksan liikaa. Kukaan ei ole syytön, Huttunen muistuttaa.

Jälkikuoleman tyylikeinona on paikkojen, lukujen ja nimien vyörytys. Tapahtumista kerrotaan preesensissä, mikä on kirjailijan tapa sanoa, että niiden vaikutukset näkyvät yhä. Ratkaisu on tehokas, mutta vaikeuttaa seurattavuutta. Niin tekevät myös epätarkoituksenmukaiset muotoseikat: teosten nimiä ei ole kursivoitu, lainaus­merkkejä ei ole käytetty eikä pilkkusääntöjä noudatettu.

Jälkikuolemassa maailma holokaustin jälkeen on toivoa vailla. Tämä on monen holokaustista selviytyneen kokemus, jota ei voi kiistää. Se on myös tyttärensä traagisesti menettäneen kirjailijan kokemus, yhtä kiistämätön. Siksi Huttunen saarnaa päättymättömän surun sanomaansa. ”Kaikki tässä vanhassa kulttuurikaupungissa huokuu kuolemaa”, hän sanoo Wienistä.

Maailma on miten sitä katsoo.

Toisaalta linssisipsit ja päiväunet maistuvat Huttuselle välillä holokaustikirjoja paremmin, ja yhden esseen otsikko on Hitleriin viittaava ”Mun Kamppi”.

Itseironian pilkahdukset korostavat tehtyä rajausta: tekijä kirjoittaa tietoisesti ”yksityisestä keskitysleirisurukuplastaan” käsin. Tästä ja tyylillisistä syistä luokittelisin teoksen kauno- enkä tietokirjallisuudeksi.

Toivon mahdollisuuden kategorinen kieltäminen on esteettisesti vaikuttavaa mutta eettisesti epäilyttävää. Ongelman huomaa, jos ajatusta soveltaa johonkin käsityskyvyn sisällä pysyvään rikokseen: ei ole oikein väittää, että esimerkiksi raiskatun elämä olisi auttamattomasti pilalla.

”Ne uhrit jotka jatkavat elämäänsä, ne joiden elämä jatkuu, ovat hekin kuolemantuomion alaisia eikä eloonjääminen ole heille voitto”, Huttunen kirjoittaa. Melkein kuin hän sanoisi, ettei selviytyjällä ole lupaa toivoon ja tulevaisuuteen. Jos niin uskoo, on sydämessään antanut fasistien voittaa. 

Katriina Huttunen: Jälki­kuolema. Epämukavia ajatuksia holokaustikirjallisuudesta. 400 s. Tammi, 2023.