Metsä meissä

Suomalaisen lyriikan puhujien tavallisin positio kautta aikojen lienee puun juurella, sammalmättäällä. Sieltä on tarkkailtu maailmaa niin kansanrunouden, romantiikan kuin modernin runon aikakaudella. Eri aikakausien runominät ovat heijastaneet kuusen juurelta aikansa estetiikkaa ja ajankohtaisia kysymyksiä.

Vuonna 2025 kuusen juurella mietiskely ei ole kadonnut mihinkään. Ympäristökriisiin havahtuminen on tuottanut niin paljon luontoaiheista lyriikkaa, että joskus epäilyttää, mitä uutta metsämiljööstä enää löytyy.

Katja Meriluodon toinen runokokoelma Puun avaruudesta osoittaa, että lähteessä riittää ammennettavaa. Meriluodon kiitelty esikoiskokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023) tutkiskeli maapallon tulevaisuutta ihmisen hyvyyden ja pahuuden käsissä. Puun avaruudesta keskittyy vielä enemmän yksilön ja metsän väliseen vuoropuheluun.

Meriluodon runoissa keskustelevat mo­nien aiempien tyylisuuntausten metsäänmenijät. Romanttinen paluu luontoon, puun juurelle, yhdistyy itsensä ja itselle hyvän paikan löytämiseen niin fyysisesti kuin henkisesti.

Paljon puhutusta luontosuhteen palauttamisesta kokoelmassa ei ole kyse, sillä yhteys­ ihmisen ja puun välillä on runoissa mitä syvin, suorastaan erottamaton.

Meriluodon runoissa ei usein tiedä, onko kyse ihmisen vai hyönteisen kokemuksesta, entä kuvataanko metsää vai kauppaa, kaupunkia tai kuolemaa. Niin samanaikaisesti, ikään kuin päällekkäin Meriluoto kykenee säkeistämään erillisinä pidettyjä tiloja ja olioita. Esimerkiksi kokoelman viimeisessä osastossa puhuja on päpsiäinen, mutta samalla mikroskooppisen pieneksi kutistettu ihminen.

Ennen kaikkea metsä, ja taivaankansikin, merkitsevät runoissa yhteyttä edeltäneisiin sukupolviin ja minän syvimpään olemukseen. Jos muut perinteet katoavatkin, metsään meneminen pysyy ja on sama kuin esi-isillä:

”En oppinut lauluja ja piirakoita, / mutta minulla on säle sisään potkaistusta ovesta / ja avain metsään, joka napsahtaa auki kuin lipas.”

Temaattisesti jäsennetyt viisi osastoa voi lukea viitenä yhtenäisenä runoelmanakin, niin eheät kokonaisuudet ne ovat. Kielellisesti Meriluodon kirkkaissa havainnoissa ja olemisen ulottuvuuksiin kurottamisessa on jotain samaa kuin Saila Susiluodon kuulaassa lyriikassa. Konkreettinen havainto muuttuu häilyväksi epävarmuudeksi, mutta Meriluodolla käy usein myös toisinpäin: lähestyvä kuolema tai lapsuuden ja suvun muistot jäsentyvät ymmärrettäviksi metsän käsittein. 

Katja Meriluoto: Puun avaruudesta. 69 sivua. Aviador, 2025.