Menetyksen jälkeen

Aamuyöllä kahden nuoren ihmisen elämä on upeaa. Diddi on myöntänyt rakastavansa Unaa. Salainen suhde pitää tuoda julki. Diddi lupaa kertoa tyttöystävälleen Klaralle etäsuhteen päättyvän. Diddi nousee autoon ja kuolee hetkeä myöhemmin suuronnettomuudessa, koko Islannin pois tolaltaan saavassa tunnelipalossa.

Kahden auringonlaskun välissä on elokuva surusta. Tapahtumat käsittävät vuorokauden, jonka aikana Una yrittää hyväksyä ikuisuuden. Salainen rakkaus, hänen elämänsä tärkein asia, on pois. Sen merkitykset nollaantuvat. Mutta kenellekään ei voi kertoa, koska kukaan ei tiennyt. Seuratessaan muiden suruprosessia Una on lukossa.

Unan suhtautuminen on proosallinen ja vieraantunut, hän juo koulukaveriensa kanssa. Ohjaaja Rúnar Rúnarssonin lähestymistapa on kaikkea muuta.

Rúnarssonin elokuva on harvinaisuus suomalaisissa elokuvateattereissa, kaupallisen levityksen arvoiseksi nähty islantilainen draama. Reykjavikin tunnistettava arkkitehtuuri tuo eksotiikkaa, mutta kaikessa muussa kesän tungettelevasta valosta al­kaen on läpitunkeva pohjoismainen tunnistettavuus.

Rúnarssonin katsoja on hyvissä käsissä. Ohjaajan ymmärrys esimerkiksi siitä, miten popmusiikin euforia toimii ihmisessä ja elokuvassa on jotain, mihin juuri kukaan suomalainen ohjaaja ei ole kyennyt. Lähes kaikki näyttelijät ovat ensikertalaisia ja kai juuri siksi niin välittömiä.

Kaikkea määrittää ikä ja kokemattomuus: päähenkilöt ovat parikymppisiä taideopiskelijoita, enemmän lapsia kuin aikuisia. Unan kohtaaminen isänsä kanssa on naurettavan arkinen, kiusaantunut ja silti rakkaudellinen. Vaivihkaa korostuu yhteiskuntaluokka. Kaikki ovat hyväosaisia. Yleinen huolettomuus antaa tilaa hämmennykselle kuoleman edessä.

Suomenkielinen nimi lienee viittaus Rakkautta ennen -trilogiaan, eikä syyttä. Kelloa ei kysytä eikä aika pysähdy. Jokainen kohtaaminen on haparoiva ja Unan tunteet hauraita. Hänen pitää viedä totuus Klaralle, jonka surun kohtaaminen pelottaa. Tunnistettavuuden ydin on kokemus ahdingosta, jossa ei voi sanoa sitä mitä pitäisi. Siinäkin on jotain häpeällistä, kuinka toisten kertomien muistojen yhdentekevyys ärsyttää.

Luonnonvalon käyttö on loogista ja kaunista. Pitkien varjojen aamunkajo vaihtuu suoraan, tympeään iltapäivän porotukseen.

Elín Hall kantaa elokuvaa vähäpuheisen Unan roolissa itsetutkiskelun läpi kohti optimismin pilkahdusta. Oma salainen painajainen ei sittenkään ole suurempaa kuin muiden kokemus. 

Rúnar Rúnarsson: Kahden auringonlaskun välissä. Elokuvateattereissa 4.4. ★★★★