Hurjaa, herttaista ja henkilökohtaista

Suomirockin dinosaurukset vetävät viimeisiään. Onneksi kentän reunamilla on virkeää.

Jukka Nousiainen on kansallisaarre, jota kaikkien pitäisi kuulla. Hänen trionsa julkaisee kaiketi vain yhden albumin. Nousiainen on ilmoittanut, että yhtyeen viimeiset keikat ovat syksyllä.

Nousiainen, basisti Ninni Luhtasaari ja rumpali Sini Suvanto kuulostavat yhdessä fantastiselta, vuoroin rujolta ja runolliselta. Musiikin perusta on 1970-luvulla, mutta tällä kerralla äänekkäässä hippirockissa eikä kantrissa ja Kasevassa. Kitaristina Nousiainen on ylivertainen. Hän elää hetkessä, kuten Neil Young parhaimmillaan. Mies ei soita lauluja vaan laulut miestä.

1970-lukuisilta tuntuvat myös Nousiaisen tekstit. Hän laulaa siitä, mitä tuntee ja mitä näkee ympärillään. Kuten hurjasti ajavassa Kaikki toivo -kappaleessa sanotaan: ”Rasismi ja fasismi, viha ja vaino / tilaa valtaa just niin paljon kuin tilaa annetaan.”

Vaikka ajat ja aiheet ovat ankeita, Nousiaisen lauluista huokuu ainutlaatuinen lämpö ja ymmärrys. Se saavuttaa huippunsa nykymenoon väsyneessä Pispalan papan piippu -finaalissa. Mihin tässä maailmassa voi uskoa, jos ei rauhaan ja rakkauteen?

Ville Vuorenmaa on säveltänyt ja sanoittanut poikkeuksellisen hienon katalogin Sur-rur-bändin primus motorina. Hän on ottanut 1990-luvun amerikkalaisen vaihtoehtorockin haltuunsa ja sovittanut sen taitavasti suomen kielelle. Vuorenmaan ensimmäisen soololevyn laulut ovat aika samanlaisia kuin Sur-rurin biisit, mutta ne on toteutettu toisin.

Päivä jolloin minusta tuli tipu -albumin katkelmat elämästä ovat yhtaikaa sympaattisia ja jollain tavalla vähän vinossa. Tällä kerralla vinoutta korostaa Jyrki Nissisen syntetisaattori, joka kuulostaa välillä liikaakin 1980-luvun tietokonepelien pimputukselta.

Herttaisesti pörisevällä levyllä soittavat myös basisti Inari Ruonamaa ja rumpali Jarno Alho. Esteri-laulun hännäksi Ruonamaa puhaltaa seesteisen saksofonisoolon.

Erityisesti levyn lauluista ihastuttavat Taulu ja Keräilijä. Niistä ensimmäinen on pieni kitarapophelmi, jonka vilpittömyys pakottaa pisaran silmäkulmaan: ”Hän on vielä puhdas taulu / hänessä on kaikki auki.”

Keräilijä on pitempi pohdinta, joka avaa äänilevyjen etsimisen ja löytämisen autuutta ja ankeutta. Senkin kitarassa taitaa olla enemmän kuin ripaus Neil Youngia.

Joni Ekman on syntynyt rokkaamaan. ”Kuusi keikkaa viikon sisään /ensi viikolla taas viisi lisää”, hän haaveilee Mä rokkaan -esittelybiisissä.

Joni Ekman & Koiran neljännellä albumilla kaikki on kutakuinkin ennallaan. Meininki on rehtiä, rivakkaa ja joskus rasvaista. Kertosäkeet tarttuvat kerrasta kaaliin.

Välillä mieleen tulee Thin Lizzy, välillä AC/DC, mutta musiikki ei ole missään nimessä heviä.

Kiusallisen tutulta kuulostava – olisiko mukana loraus Lynyrd Skynyrdiä? – En ryyppää enää on levyn ylivoimaisesti paras biisi. Se ja pölkkypäisyydestä taidetta tekevä Beibi tahtoo pitsaa ovat kovia näyttöjä Ekmanin taidoista.

Jos ja kun Popedalla on ongelmia uusien­ biisien kanssa, kannattaa pirauttaa Joni Ekmanille.

Proto-Torvinen on kirjastonhoitaja ja halutessaan erinomainen lauluntekijä. Hänen taiderockinsa kattaa valtavan alan Kentistä avantgardeen. Enemmistö uudesta albumista on hyvää ja omaäänistä musiikkia.

Sadan vuoden päästä se on tätä samaa paskaa -laulun dystooppinen pop pysäyttää ja herättää halun kuulla lisää. Musiikista ja sen sovittamisesta välittyy vahva harkinta ja kehittynyt näkemys. Seuraavaksi kuultava Tätäkö rakkaus on? voisi olla radiohitti. Kitaroissakin on sopivasti Pantse Syrjää.

Itsesyytösrock on vielä parempi, klassinen levypuoliskon päätös, joka täyttää pään ja puhaltaa sen tyhjäksi. Tällaista on mahdoton tehdä vailla omaa kokemusta: ”Tahdon elää kyllä / mut mä en voi elää näin.”

Levyn vaikeudet kasautuvat sen ”kokeilevalle” b-puolelle. Lopputulos on sekasotku.

Aku Ankka -hetki sohii ja virnuilee itsensä hengiltä. Nimibiisin äänirunous on nahkeaa.­ Blue Öyster Cultin (Don’t Fear) The Reaperia summamutikassa siteeraavan Sähköpostirockin ysäripauke ei tunnu millään tavalla perustellulta. 

Joni Ekman & Koira: XL4. Svart Records, 2025.

Jukka Nousiainen Trio: Jukka Nousiainen Trio. Jukan Musiikki, 2025.

Proto-Torvinen: Elvis… henk. koht. Humu Records, 2025.

Ville Vuorenmaa: Päivä jolloin minusta tuli tipu. Salaluukku/Salatut elämät, 2025.