Mukava ja häijy

Joulukuun 30. päivänä 1985 Helsingin Sanomat julkaisi sivun kritiikkikoosteen otsikolla ”4 mahdollisuutta pettyä teatteriin”.

Lehti oli arvioinut neljä Helsingin Kaupunginteatterin ensi-iltaa. Kolme arvosteluista oli Jukka Kajavan kirjoittamia, neljäs Kirsikka Moringin.

Teatteri on kuollut, Moring linjasi johdannoksi.

Hannu Harjun kirjoittama teatteriarvostelija Jukka Kajavan elämäkerta on täynnä tällaisia pökerryttäviä anekdootteja suomalaisen kulttuurijournalismin kulta-ajoilta.
Harju työskenteli Kajavan kollegana teatteritoimituksessa vuoteen 2003 ja sen jälkeen Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä. Kokemus näkyy.

Elämäkerturina hän on journalistinen ja perusteellinen. Kirjan lisänimi pelätty, parjattu, palvottu kertoo Kajavasta vain hieman. Henkilökuva on moni-ilmeinen ja ristiriitainen, siis onnistunut.

Kajava oli perehtynyt kriitikko, joka julkesi vaatia suomalaisilta rohkeutta ja kansainvälisen tason laatua. Se teki hänestä pelätyn. Helsingin suurille näyttämöille ohjatessaan hän oli pidetty, taitava ja herkillä kritiikkien kanssa. Harju on selvittänyt, ettei Kajava saanut HS:ltä muita suopeampia ar­vioi­ta, vaikka moni uskoi muuta.

Harju käy Kajavan tekstejä läpi harvinaisella tarkkuudella. Hän oli kansantajuinen muttei populisti. Mielipiteitään pehmentäviä rakenteita hän yleensä vältteli. Häijyyden mielikuva syntyi usein vertausten arkisuudesta. Herkkusitaatteja on koottu pitkin kirjaa pieniksi koosteiksi kuin vitriineihin.

Lisäksi Kajava oli lapseton lasten puolustaja, viihde­kriittinen saippuasarjafani sekä privaattia elämää viettänyt muotitietoinen homomies – tätä yksityisyyttä kirja kunnioittaa.

Ennen kaikkea Kajava oli lukijoiden suosikki. Kirjan mukaan hän sai uransa aikana enemmän lukijapostia kuin kukaan toinen HS:n toimittaja. Palaute oli voittopuoleisesti positiivista. Usein ”kansallisarvostelijalta” pyydettiin apua.
Ihmisenä Kajavasta pidettiin. Hesaria päätoimittanut Janne Virkkunen kiittelee hänen työteliäisyyttään ja journalistista eetostaan siitä, että kulttuuriosastosta kasvoi Kajavan aikana lehdelle ”vahva alabrändi”.

Jo kirjan väite yli yhden kritiikin keskimääräisestä päivävauhdista tuntuu poskettomalta. Vielä hurjempi on verotiedoista kaivettu Kajavan vuosipalkka: päätoimittajatasoinen 150 000 euroa nykyrahaksi muunnettuna.

Arvojärjestys on selvä. Oudon paljon muisteltu aikalaiskriitikko Seppo Heikinheimo kuitataan Virkkusen suulla ”mahdottomaksi”, ”arvaamattomaksi” ja journalistina ”epärehelliseksi”.

Kirja avaa suuren ja nostalgisen ikkunan kulttuurijournalismin ja teatterikentän historiaan ja intrigeihin. Kajavan aikaan HS:llä oli voima ja halu politikoida ja kohottaa tai laskea teattereita niiden yleisen linjan mukaan. Vaan ei enää.

Nykyinen kritiikkikeskustelu taas on ihan samaa kuin jo 40 vuotta sitten.

Toimittajana ja kriitikkona olisin lukenut mieluusti medias­ta vielä lisää ja teatterista vähemmän. Teatteri-ihminen toivoisi todennäköisesti päinvastaista, joten kuplien­ ulkopuolinen lukija lienee tyytyväinen tasapainoon ja runsauteen.

Kajavan uraa tv-arvostelijana ja -kolumnistina olisi kuitenkin pitänyt käsitellä enemmän. Se oli hänen pääreittinsä kansakunnan sydämiin.

Jukka Kajava kuoli sairauskohtaukseen toukokuussa 2005. Hän oli 62. Kajava poti vakavaa keuhkoahtaumaa ja sydämen vajaatoimintaa mutta päätti matkustaa lääkärien kielloista huolimatta rakastamaansa Theatertreffeniin Berliiniin.

Alkusyksystä 2005 HS:n kulttuuriosaston silloinen päällikkö, dosentti Heikki Hellman linjasi nykyaikaa olevan se, ettei ”päätuomaria tarvita, vaan linjamiehet riittävät”.

Nyt lehdissä pohditaan, tarvitaanko linjamiehiäkään.

Päätuomari oli ehkä vanhanaikainen konsepti, mutta ainakin lukijat rakastivat häntä. 

Hannu Harju: Kajava. Pelätty, parjattu, palvottu. 320 s. Siltala, 2023.