Kirjallisuus menetti kulmahampaansa

Kaiken läpäisevä kapitalismi on noussut tällä vuosituhannella yhdeksi Juha Seppälän tuotannon suurista aiheista. Hän tarkastelee romaaneissaan markkinavaltaa sapekkaan kriittisesti.

Antti Hurskainen ilmoittaa Musta rauha ja muita esseitä Juha Seppälästä -kokoel­mansa esipuheessa jättävänsä rahaan ja talouteen liittyvät kysymykset tarkastelunsa ulkopuolelle.

Minähän kammoan rahaa. En ymmärrä mitään siihen liittyvistä järjestelyistä, Hurskainen kirjoittaa. Hän ei pyri Seppälän tuotannon kokonaisvaltaiseen analyysiin, vaan keskittyy sellaisiin asioihin, jotka häntä kiinnostavat. Esseen keinoja käyttävälle teokselle subjektiivisuus on pikemminkin vahvuus kuin heikkous.

Jos raha ja talous jäävät etäisiksi, uskonto ja teologia saavat Hurskaisen tulkintakoneiston raksuttamaan. Hurskainen puhuu Seppälän ”mustasta teologiasta”, jossa evankeliumi loppuu ristille eikä Golgatan kivun jälkeen tule ylösnousemusta. Seppälän eksistentialistisesti sävyttynyt uskonkäsitys näyttäytyy kylmänä ja kovana.

Tarkalla lähiluvullaan Hurskainen erottaa onneksi myös harmaan sävyt. Seppälän paras novellikokoelma Mitä sähkö on? – ja varsinkin sen armon tematiikkaa ruotiva nimikkoteksti – toimii kirjailijan vastalauseena omalle uskonkäsitykselleen.

Sähkö on Jumala, jonka rakkaudelle emme mahda mitään, Hurskainen tulkitsee. Armo samastuu kirkkauteen, ja kirkkaudessa ovat läsnä niin elämän kuin kuoleman voimat.

Juha Seppälä ei ole pitkällä urallaan noussut yleisön suosikiksi, mihin on vaikuttanut hänen tinkimätön kirjallinen estetiikkansa. Muodoltaan sirpaleiset teokset eivät tarjoa helppoa lukunautintoa.

Seppälän suppeassa mutta omistautuneessa lukijakunnassa on runsaasti häntä nuorempia prosaisteja, etenkin miespuolisia. Voimme puhua kirjailijoiden kirjailijasta.

Hurskainenkin tulee Seppälän viitan alta. Esikuvan vaikutus näkyy jo virketasolla, tavassa kohdistaa havaintoja ja muotoilla ajatuksia: lohtu, tuo intiimialueen sairaudelta kuulostava riepukäsite.

Vuonna 2021 Hurskainen julkaisi Kuihtuminen-romaanin, jossa ryöpytti suomalaisia nykykirjailijoita. Romaanin kertoja koki kollegojensa laskelmoidut teokset henkilökohtaisina loukkauksina.

Mustassa rauhassa Hurskainen paljastaa, että Kuihtumisen taisteluvimmaa ruokki Seppälän armottomin romaani Routavuosi, jonka päähenkilö julistautuu turvallisuutta tavoittelevan demariyhteiskunnan viholliseksi.

Hurskainen kertoo olevansa edelleen Routavuoden ongelmakäyttäjä, mutta ”pelastuneensa” sen ehdottomuudelta kroonistuneen masennuksen, voiman illuusion katoamisen ja kristinuskon yhdistelmällä.

Musta rauha ei ole sen paremmin fani- kuin ystäväkirja. Hurskainen ei ole haastatellut Seppälää, eikä Porin erakkona tunnettu julkisuuden kaihtaja olisi välttämättä sellaiseen suostunutkaan.

Hurskainen lukee Seppälää sopivan läheltä ja etäältä, näkökulmia vaihdellen. Hän ei innostu koko tuotannosta, vaan pitää 1990-luvun humoristisia tekstejä enemmän tai vähemmän köykäisinä.

Painavinta osaa tuotannosta edustavat tällä vuosituhannella julkaistut romaanit Routavuosi, Mr. Smith ja Paholaisen haarukka. Omalla tavallaan vahvoja ovat myös viime vuosina ilmestyneet Merille ja Kehtolaulun koordinaatit.

Hurskaista 30 vuotta vanhempi Seppälä sai tehdä suuren osan urastaan aikana, jolloin kirjallisuus oli vasta kriisiytymässä, ei vielä kriisissä. Kirjat olivat lehtien palstoilla muutakin kuin tekijöidensä henkilöbrändin heijastumia. Pieni kapinan mahdollisuuskin oli olemassa.

Seppälä ennakoi jo parikymmentä vuotta sitten Routavuodessa, että kirjallisuus menettää kulmahampaansa, kykynsä raadella. Profetia on käynyt toteen.

Hurskainen tiivistää: Provokaatio on teos­, ei Miki Liukkonen tai Artemis Kelosaari huutamassa mediassa, että katsokaa kun provosoin. Provokaatiokirjallisuuden nykytilaa kuvaavasti toinen on kuollut eikä toista lue kukaan. 

Antti Hurskainen: Musta rauha ja muita esseitä Juha Seppälästä. 173 sivua. Siltala, 2026.