Yhteisellä maalla

Kirjailija Irene Zidan (s. 1986) tunnetaan myös Aishi Zidan -nimellä julkaisseena palkittuna toimittajana. Zidanin ajankohtaisen ja omakohtaiselta vaikuttavan esikoisromaanin Isäni appelsiininkukkien maasta minäkertoja on toimittaja Amira Mansur. Amiralla on kirjailijan tavoin palestiinalainen isä ja suomalainen äiti.

Zidanin romaani alkaa lokakuusta 2023. ”Aseistautuneet miehet ovat tunkeutuneet yli rajan.”

Amiran, kahden pikkulapsen äidin, on vaikea käsitellä ilmiliekkeihin roihahtavaa konfliktia Israelin, ”Valtion”, ja Gazan eli ”Kaistaleen” tai ”Rannan” välillä. Kännykän ruudulle nousee uutisotsikoita, joita Amira ei halua avata. Hän ajattelee isäänsä muttei soita tälle.

Amiran työ sanomalehden muistokirjoitusosastolla vaihtuu ulkomaantoimitukseen. Häneltä odotetaan kontakteja konfliktialueelle, ja lopulta hänen on puhuttava isänsä kanssa. Tämä on tolaltaan ja pelkää sukunsa ja perheensä puolesta. Amira hädin tuskin muistaa näitä, sillä lapsuudessa tehdyistä harvoista vierailusta on aikaa.

Työ ulkomaantoimituksessa ahdistaa Amiraa. Arabialainen nimi artikkelien alla saa aikaan palautetulvan. Toimittajaa ja lehteä syytetään puolueellisuudesta ja tosiasioiden vääristelystä. Antisemitismistä.

Palestiina on maa, jota ei ole olemassa. Romaanissa se on paikka ”siellä jossakin”.

Suomessakin melko yleisen kristillisen sionismin mukaan Israelin valtiolla on maail­massa erityisrooli, sillä maa on osa Jumalan suunnitelmaa. Israelin tapahtumat on ennustettu Raamatussa, ja siksi sen toimia on turha kritisoida.

Isäni appelsiininkukkien maasta tulee Terh­i Törmälehdon teoksen He ovat suolaa ja valoa (Otava, 2024) rinnalle syksyn kirjoissa romaanina, jossa Lähi-idän konfliktista kirjoitetaan myös palestiinalaisten näkökulmasta.

Tarinaa kuljetetaan sujuvasti eri aikakausien välillä. Kuva Amirasta ja tämän perheen kipupisteistä on ymmärrettävä ja kokonainen. Myös Amiran lapsuusmuistoissa isä kaipasi perhettään Gazassa ja soitti isoäidille, sittille, kalliita kaukopuheluja. Arabiaksi käydyt puhelinkeskustelut näyttivät toisenlaisen isän, joka ”oli koko olemuksellaan läsnä, vaikka puhelimen johto vangitsi hänet kiertämään kehää matolla”.

Zidanin romaani on samaan aikaan hallittu ja runsas. Sitä voi lukea kertomuksena rasismista ja toisen polven siirtolaisuudesta.

Amiralla on vallattomat ei-suomalaiset hiukset, oliivinvärinen iho ja vieraalta kaikuva nimi. Hän kokee ulkopuolisuutta niin kotona Suomessa kuin isänsä kotikylässä vieraillessaan.

Arabiaa Amira ei ole koskaan oppinut. Ei vaikka isä niin toivoi, ja vaikka opettaja koulussa kyseli, mitä kieltä hän puhuu kotonaan ja rohkaisi osallistumaan oman äidinkielensä opetukseen.

Korkeakoulutettu isä puolestaan jää Suomessa tuskalliseen välitilaan. Hän ei löydä osaamistaan vastaavaa työtä, ei kotiudu eikä lopulta tunne oloaan tervetulleeksi missään. Amiran isä on mies vailla kotimaata.

Zidan kirjoittaa isä-tytär-suhteesta kaunistelemattomasti. Habibti, rakkaani, oli isän käyttämä sana, joka vuosien saatossa pääsi isän suusta yhä vaivalloisemmin. Isän ja tyttären välille tuli etäisyyttä, hiljaisuuksia. Ylittämättömiä rajoja.

Zidan käsittelee ylisukupolvista traumaa ja osuu myös suomalaiseen kokemushistoriaan pari sukupolvea sitten. Hän kirjoittaa vanhemmista palestiinalaisista evakkoina, joista moni on joutunut jättämään kotinsa Israelissa.

”Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien.”

Isäni appelsiininkukkien maasta on toteava ja runollinen teos. Zidan avaa historiaa ja tunnekokemuksia journalistin tarkkuudella ja vaikuttavin tiivistyksin.

”Äiti kertoi arabian ja heprean olevan sukulaiskieliä. Molempia kirjoitettiin oikealta vasemmalle, väärinpäin. Isä kertoi ymmärtävänsä sanan sieltä, toisen täältä. Veri, v­eli, rauha.” 

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta. 277 sivua. WSOY, 2024.