Taiteesta, ruumiista ja rajoista
Hyväksikäyttökuvaus on ajankohtainen ja omakohtainen.
Saako ihmiselle tehdä seksuaalista väkivaltaa taiteen nimissä, kysyy esitystaiteen tekijä ja teatteripedagogi Irene Kajo omakohtaisessa esikoisromaanissaan Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. Vastaus on ilmiselvä.
Kirjan taustalla ovat taidealan hyväksikäyttötapaukset. Muun muassa Veijo Baltzar mainitaan. Kirjan yksi pääajatus kuuluu, että sikailut annetaan taiteilijaneroille helposti anteeksi.
Nimetön kertoja työskentelee Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän kuuluu työryhmään, jonka Rajaton ruumis, rajattu maailma -hanke saa ison apurahan.
”Jos kerran käsittelemme esityksissämme ruumiillisuutta, meidän tulee myös koetella itseämme ruumiillisesti, asettua alttiiksi”, kertoja tuumii. Tähän asti hän on tehnyt vain ”älyllistä esitystaidetta” turvallisissa tiloissa. Oma perhe-elämä tuntuu kutistavalta. On aika lähteä ”matkalle kohti tuntematonta”.
Kertoja pyytää hankkeeseen asiantuntijaksi arvostamaansa miestä, josta käytetään nimeä ”H”. Teema, koettu ruumiillisuus esityksessä, voisi syventyä kokeneen tekijän avulla.
On toinenkin motiivi: kertoja kokee, että H näkee ja hyväksyy hänet. ”Luotan H:hon täydellisesti. Hän voi tehdä minulle mitä tahansa.”
Kertoja osallistuu H:n ohjaamiin sessioihin miespuolisen ystävänsä kanssa. Niissä ollaan koko ajan alasti. Heitä piiskataan ja heidän päälleen valutetaan steariinia. Kun aviomies ihmettelee saunassa kertojan pakaroiden viiruja, tämä raivostuu: me tutkimme kipua!
H:n ”harjoitteet” muuttuvat yhä oudommiksi. Hän vie ryhmän pornokaupan masturbaatiokoppeihin sekä Berliiniin seksibileisiin, joissa miehet virtsaavat toistensa päälle ja muodostavat panojunan. Harjoituksissa H painelee jäykkää penistään kertojan selkää vasten. Hän ihmettelee, miten H tulkitsee heidän työnsä lähtökohdan, ruumiillisuuden, aina seksuaalisuudeksi.
Viiden kuukauden jälkeen kertoja saa tarpeekseen. Hän kertoo seksuaalisesta hyväksikäytöstä hankkeen johtajalle, H:n esimiehelle, aivan kaikille, mutta asia vaietaan. Tukea antaa vain itsekin hyväksikäytetty ystävä. Seuraa pitkä lamaannuskausi. Terapeutti ja läheiset onneksi huolehtivat. Apatia muuttuu vihaksi. Kostofantasiat voimaannuttavat.
Kyse on siis Kajon omista kokemuksista. Hän on kirjoittanut ja puhunut tapauksesta mediassa, tehnyt esityksenkin. Ja nyt romaani, jossa koko likainen juttu käydään tarkkaan läpi, ilman nimiä. Kirjasta näkee, että asiaa on jauhettu paljon.
Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on aiheensa ja ajankohtaisuutensa vuoksi me too -kirjallisuutta. Henkilökohtaisuus taas tekee siitä traumakirjallisuutta. Traumaa hoidetaan tasaamalla julkisesti tilejä. Kajo hakee kirjallaan sitä oikeutta, jota muuten ei saanut.
Käytännössä teos on päiväkirjamaista raportointia, joka keskeytyy välillä kertojan pohdiskeluihin. Hyväksikäyttö on moraalitonta ja siinä mielessä selvä juttu. Moraalisesti hämärin ja siten mielenkiintoisin puoli koskee rajojen rikkomista. Kertoja haluaa laittaa rajat säpäleiksi, taideinstituutio suosii samaa. H vie tämän halun oletettua pitemmälle, käyttää törkeästi hyväksi kertojan ja instituution toivetta. Kiinnostavinta aluetta ei kuitenkaan pengota kunnolla.
Sivuja käytetään tällaisten itsestäänselvyyksien toisteluun: ”Mikään ei ole muuttunut. Ihminen on sama. Se on sama myös tässä taiteen temppelissä, joka vetää puoleensa ihmisiä, jotka haluavat valtaa ja ihailua.”
Romaanina kirja on heikkoa tekoa. Draama on tasapaksua ja henkilöt piirteettömiä, paitsi H – tällaista tulkintaa Kajo tuskin toivoi. Pelkkä tärkeä aihe ja ajankohtaisuus eivät riitä vielä hyväksi kaunokirjallisuudeksi.
Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. 224 s. WSOY, 2024.