Komiikkaa ja ihmis­kokeita

Toimistonäytelmä on yksi suljetun tilan draaman alalaji, ja se kuvaa harvoin tasapainoista työyhteisöä. Kansallisteatterin Oppitunteja eläville ei ole poikkeus. Seitsemä­n ihmisen työpaikka on kuin kasvihuone. Yhteys ulkomaailmaan on kenties kokonaan poikki. Näytelmän ihmisillä on vain toisensa.

Oppitunteja eläville kuvaa tai on kuvaavinaan 1970-lukua, minkä voi päätellä vaikka Chilen vallankaappausta raportoivista filmeistä. Samalla se vaikuttaa sijoittuvan sarjakuvamaiseen lähitulevaisuuteen, mistä kertovat omituiset kokeet, joita työntekijät toistensa avulla – ja toisilleen – tekevät. Tutkimuspuolen vakavuustasosta kertoo jotain se, että koehenkilöllä on foliohattu päässä.

Absurdissa satiirissa työyhteisö uskoo tekevänsä jotain merkityksellistä. Ulkopuolelta katsottuna toiminta näyttää eksentriseltä, jopa elämästä vieraantuneelta. Jokainen uskoo olevansa se, joka on oikeassa.

Ulkoiset puitteet ovat kuitenkin vain pintaa. Keskeisiä ovat reaktiot, joita kokeet ja ihmisten toisistaan eroavat persoonallisuudet ja niiden konfliktit saavat aikaan.

Tässä astuu kuvaan ohjaaja Akse Petters­sonin ohjausmetodi, jossa näytelmän synnyttäminen on lähtenyt harjoituksissa melko lailla nollasta. Hahmot, heidän vuorovaikutuksensa ja yksittäisten kohtausten mieli on parsittu lopuksi parhaan näkemyksen mukaan kasaan ja luotu jonninmoinen yhteisen logiikan mukainen maailma.

Metodi suosii komiikkaa, kuten Petterssonin edellinen hulvaton ohjaus Joitain keskusteluja merkityksestä havainnollisti. Se kuitenkin tavoitti enemmän substanssia, mieltä ja koskettavuutta osaansa odottavien oman elämänsä sivuhenkilöiden kautta. Oppitunteja eläville ei sisältönsä puolesta ihan yllä samalle tasolle.

Kyllä, esityksessä on herkullisia irtonumeroita ja jokainen näyttelijä tekee soolonsa kelvokkaasti, osa ratkiriemukkaasti. Joonas Heikkisen katumusmonologi on hervoton.

Näyttelijä-ohjaaja Kari Heiskanen kutsui 1990-luvulla improvisaatiosta ja nollatilanteesta lähtevää teatteriesityksen synnytysmetodia ”tyhjän pään estetiikaksi”. Parhaimmillaan se tuottaa oivalluksia, joita ei paperille etukäteen kirjoitettu näytelmä tule taikoneeksi esiin. Vajaaksi jäädessään se voi tyssätä Putous-henkiseksi toikkaroinniksi vanhoilla eväillä. Katsojan iloksi Oppitunteja eläville on enemmän ensin mainittua osastoa, välillä rimaa hipoen.

Merkittävän mausteen esitykseen tuo Ringa Mannerin ja Karin Mäkirannan coolisti musisoiva haalariduo. 

Akse Pettersson: Oppitunteja eläville. Suomen Kansallisteatteri (Pieni näyttämö, Bergbominkuja 2, Helsinki) 7.5. asti.