Kerro tarina, pelasta elämä

Yhdysvaltalaisen menestyskirjailijan Elizabeth Stroutin (s. 1956) kaksi mieleenpainuvaa henkilöä, Lucy Barton ja Olive Kitteridge, pääsivät perille toisistaan jo koronapandemiaa kuvaavassa romaanissa Lucy meren rannalla (2022). Nyt he kahdestaan kannattelevat sen eräänlaista jatko-osaa.

Ollaan edelleen mainelaisessa Crosbyn pikkukaupungissa, samoin oudossa välitilassa: ihmiset totuttelevat elämään sekä epidemian jättämän epävarmuuden että maassaan koko ajan vahvistuvan poliittisen ja taloudellisen polarisaation kanssa.

En voi olla ajattelematta, että Strout antaa nyt romaanin muodossa ohjeita siitä, miten tulla toimeen yhteisössä, jota koko ajan revitään hajalle.

Tai kuten eräs romaanihenkilöistä maan nykytilaa kuvailee: Hän kuvitteli jättimäisen traktorin, joka jyristi pitkin valtatietä ja jonka renkaat irtosivat yksi toisensa jälkeen.

Strout tarjoaa terapiaksi ja pelastusrenkaaksi kertomuksia.

Kun Olive kutsuu Lucyn vanhainkotiin kuuntelemaan tarinaa äitinsä täyttymättömästä nuoruudenrakkaudesta, alkaa prosessi, jossa kaksi havainnoinnin ja tulkitsemisen asiantuntijaa – eläkkeellä oleva opettaja ja kirjailija – pohtivat ihmisiä ja elämää ympärillään.

Tarina tarinalta he tulevat analysoineeksi rakastamisen monisyisyyttä, pitkien avioliittojen salaisuuksia, lasten ja vanhempien suhteita, muistojen häilyvyyttä, petoksia.

Jo näissä sessioissa käy ilmi, miten sekä kertomisen akti että niistä liikkeelle lähtevät assosiaatiot tekevät ihmiselle hyvää.

Kumpikin kertoja nostaa menneisyydestä tai viime päiviensä kokemuksista esiin tunteita, joita ei aivan ymmärrä – juuri se on saanut hänet tarttumaan niihin, muovaamaan kertomukseksi. Kuuntelijan ­reaktiot vuoroin palkitsevat, hämmentävät tai ärsyttävät, mutta ajatteluprosessi jatkuu, limittyy ympärillä kuluvaan aikaan. Kertomusten välillä vuodenajat vaihtuvat, ihmisiä syntyy, vanhenee, sairastuu, kuolee.

Lucyn ja Oliven kertomukset ovat kuitenkin vain rönsyilevä kehystys romaanin isolle tarinalle. Keskushenkilö on aiemmistakin Strout-romaaneista tuttu alakuloinen juristi Bob Burgess. Hän ottaa hoitaakseen rikosjutun, jossa yksinäistä, omalaatuista miestä epäillään äitinsä murhasta.

Uhri oli nuorempana ilkeydestään ja pahasuisuudestaan tunnettu kouluruokalan työntekijä, miehensä jättämä yksinhuoltajaäiti.

Kerrontaratkaisu koukuttaa lukijan tehokkaasti kuin dekkari. Murhatun ja hänen perheensä elämää kuoritaan esiin vähän kerrallaan, lopputulemana se, ettei kukaan tässä maailmassa tee pahuuksia ilman niihin yllyttäviä kokemuksia.

Se tukee koko romaanin perusviestiä ihmisen rikkinäisyydestä. Siitä, miten kaukana mustavalkoisesta maailma on, todistavat vuoron perään kaikki sivuhenkilöt entisistä puolisoista nykyisiin, aikuisista lapsista naapureihin.

Haluan kuulla kaiken ei ole nuoren ihmisen romaani; sen verran keski-ikään ja vanhuuteen liittyviä ovat henkilöiden ongelmat ja sen verran verkkainen tahti, Kristiina Rikmanin mainiosti suomentamia latteita sanontoja myöten.

Minusta moraliteetin tapaan rakennettu muoto on kuitenkin nerokas, hiljaa viisas.

Vain sitä jään miettimään, miksi keskustarina käsittelee murhaa. Miksi Stroutinkin pitää kertoa true crime -tarina? Eikö sellaisten suosio ole suorastaan vastakohta arvokkuudelle, jota hänen henkilöpolonsa koettavat maailman ilkeästä sekasotkusta etsiä?

Ehkä tämänkin ratkaisun syynä on juuri Yhdysvaltain nykytila, jota Strout – monien vaivihkaisten, kriittisten huomautusten lisäksi – kommentoi näin myös syvemmällä tasolla. On kuin hän sanoisi: Katsokaa, tämä on kulttuurimme ja ajattelumme taso.

Mutta Strout ei olisi Strout, ellei päällimmäiseksi tekstissä jäisi lempeä ymmärrys tätäkin vajavaisuutta kohtaan.

Kun Olive kirjan lopussa pohtii hänen ja Lucyn tarinatuokioita, hän toteaa, että vuoden mittaan toistettiin itse asiassa yhtä ja samaa kertomusta: Ihmiset kärsivät. Elävät, toivovat, rakastavatkin ja kärsivät. Kaikki kärsivät. Ne jotka sanovat välttäneensä kärsimyksen, valehtelevat itselleen. 

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken. Suomentanut Kristiina Rikman. 340 sivua. Tammi, 2026.