Riehakkaasti itsetietoinen

Majakka on kirja, jonka villit ajatusleikit imaisevat mukaansa, kirjoittaa Outi Hytönen arviossaan.

romaani
Teksti
Outi Hytönen
2 MIN

Kun Virginia Woolfin Majakka ilmestyi vuonna 1927, oli uutta sukeltaa niin syvälle kirjallisen henkilön mielen syövereihin. Suurperhettä ja kesävieraita hoitavan Rouva Ramsayn mielenmaisema tarjoiltiin lukijalle modernismin uudenlaisin keinoin avattuna.

Henni Kitin Majakka (työnimi) -romaanin ilmestyessä Woolfin Majakka on pian satavuotias. Kitti lyö riehakkaasti leikiksi heittämällä koelaboratorioon niin romaanin keinot kuin ihmismielen luotauksen.

Kitin majakkasaaren askeettisiin olosuhteisiin kokoontuvat kilpapyöräilijä, sukeltaja, avaruustieteilijä, taiteilija, kirjallisuustieteilijä ja teinityttö. Heidän katkeruutensa ja traumojensa lähde on Håkon, omaa etuaan tavoitteleva, sikamainen isä.

Tarkoitus on palvella majakkaan tulevia turistiryhmiä, mutta käytännössä majakkasaarella lomaillaan, nukutaan siskonpedissä ja puhutaan elämästä, eli vaikkapa valaista, huumorin lajien määritelmistä tai älykkyyden tunnuspiirteistä. Persoonallisuushäi­riöt ja avaruus nousevat toistuvasti keskustelunaiheiksi.

Kirjallisuustieteilijä Ylva suunnittelee väitöskirjaa siitä, miten kirjallisuus rakentuu rivien väleissä olevasta, sanomattomasta aineksesta, ja niinpä keskusteluissa ruoditaan myös kirjallisuuden keinoja.

Majakka (työnimi) rikkoo tekijän, lukijan ja tekstin sanattoman asemasopimuksen. Kirjan henkilöt saattavat yhtäkkiä muistuttaa olevansa vain kirjailijan mielivaltaisuuksien tuotetta. Kerran he päättävät siirtyä rivien väliin, sitten yksi kieltäytyy puhumasta. Välillä kertoja puhuu suoraan lukijalle ohi henkilöiden.

Virginia Woolfille yksi keskeinen kysymys oli ajan kuvaaminen ja lineaarisen järjestyksen rikkominen. Kitti on monipuolinen tämänkin alueen kokeiluissa. Näkyvin testi on kertojan yritys kuvata kahta samanaikaista kokemusta. Kielen rajat tulevat vastaan, sillä lukija ei voi lukea kahdesta rinnakkaisesta palstasta kuin toista kerrallaan. Paikkakin katoaa: ollaan joko Utössä tai Skomværissa, ei väliä!

Kitti rikkoo romaaniperinteitä riemukkaasti ja riehakkaasti. Villit ajatusleikit ja runsaat anekdootit imaisevat mukaansa. ­Teos on uskomattoman runsas ylistys klassikolle, uusille näkökulmille ja kirjallisuuden loputtomille mahdollisuuksille. Vähintään yhtä mahtavaa on ihmismielen rinnastuminen alati laajenevaan maailmankaikkeuteen. Tietoisuuden syövereistä voi löytää loputtomasti uutta, ja siksi majakkasaarelaisetkin elämää, keskusteluja ja taidetta rakastavat. Romaani on oma maail­mankaikkeutensa, joka nielee mitä vain. 

Henni Kitti: Majakka (työnimi). 459 s. S&S, 2024.