Ei paluuta

Poika ja haikara on animaatiomestari ­Hayao Miyazakin elokuvaksi tarinaltaan hyvinkin suoraviivainen.

Eletään sota-aikaa. Mahito on äitinsä menettänyt teini-ikäinen poika. Japanin sotamenestykseen innostuneesti suhtautuva tehtailijaisä tuottaa lentokoneita isänmaalle.

Mahito muuttaa maalle ja kohtaa isän uuden puolison – edesmenneen äidin sisaren – joka on raskaana. Paikallinen nuoriso vetää Mahitoa turpaan.

Tunteiden myllerryksiä pehmentää kartanomaisen talon palvelusväki, joka koostuu noin kahdeksankymppisistä mummeleista ja ukkeleista.

Maagiset tapahtumat käynnistää ikkunalle laskeutuva puhuva haikara. Se on merkillinen otus, jonka sisällä näyttäisi olevan ihminen hampaineen.

Haikara johdattaa Mahiton torniin, jossa on portti toiseen, lintuheimojen asuttamaan maailmaan.

Mahiton ristiriitaiset tunteet selvästi saavat monenkirjavien otusten muodon.

Loppujakso antaa tulkinnan avaimia muullekin satumaisuudelle. Ensisilmäyksellä veikeiltä vaikuttavien ihmissyöjälintujen kokoontuminen toisintaa 1930-luvun fasistiliikkeiden joukkotapahtumia.

Poika ja haikara tuntuu Miyazakinsa nähneelle katsojalle kuin kotiinpaluulta.

Mukana on tuttuja aineksia niin piirroskuvissa kuin maailmankuvassa. Asetelma tuo mieleen Naapurini Totoron (1988), jossa luonto paljasti erikoisia ja lempeitä olentoja sairaan äitinsä paranemista toivovalle lapselle. 1930- ja 1940-luvun Japani sekä eritoten lentokoneteema olivat esillä Miyazakin edellisessä elokuvassa Tuuli nousee (2013).

Muotoaan muuttavat olennot ovat samalla tapaa irvokkaita ja silti sympaattisia kuin Prinsessa Mononokessa (1997) ja Henkien kätkemässä (2001). Ekosurrealistisen seikkailun mytologinen puoli muistuttaa niitä muutenkin.

Elokuvan japaninkielisen nimen suora käännös on ”Miten aiot elää elämäsi”. Nimi viittaa Genzaburo Yoshinon 1937 ilmestyneeseen romaaniin, joka nähdään elokuvassa Mahiton kädessä. Miyazaki on kertonut saaneensa romaanin aikoinaan äidiltään ja pitäneensä sitä elämänsä tärkeimpänä kirjana.

Poika ja haikara ei ole Yoshinon filmatisointi, vaikka se on jossain määrin teoksen inspiroima. Myös Yoshinon kirjassa seikkailee 15-vuotias poika, ja romaanin filosofiaa on verrattu Pikku prinssiin.

Pojassa ja haikarassa on myös piirteitä, jotka selkeästi erottavat sen elokuvantekijän aiemmista teoksista.

Miyazakin maailman sisällä asiat ovat usein samaan aikaan totta ja unenomaisia, mutta nyt hän tuntuu kertovan todellisesta maailmasta painavammin kuin aiemmin. Monet kuvat ovat pykälän realistisempia kuin mihin on totuttu.

Tarinassa on peruuttamattomuuden korostamista, joka voi liittyä Miyazakin ikään. Joulukuussa 83 täyttävä ohjaaja on yhtiökumppaniensa suulla silti kieltänyt eläköitymisaikeet.

Vaikka mukana on Miyazakille tyypillisesti hyvin söpöjä olentoja, Poika ja haikara voi olla ohjaajan synkin elokuva.

Sairaalan tulipalossa menehtynyt äiti näyttäytyy Mahitolle painajaiskuvissa, jotka ovat kauniita mutta ahdistavia. Voimakkaimmissa jaksoissa on kauhuelokuvien tenhoa.

Ei ihme, että Poika ja haikara tuodaan ohjaajalle poikkeuksellisesti maahan ilman lapsiystävällistä dubbausta suomeksi.

Miyazakin teemoja – perhe, kuoleman hyväksyminen, luonnonsuojelu – summaava Poika ja haikara on laadultaan lähellä mestarin parhaiden kärkeä.

Läpi koko 2000-luvun Miya­zakin elokuvat ovat olleet Japanin jälkeen asukaslukuun suhteutettuna suosituimpia Suomessa ja Ranskassa.

Kenties siksi elokuvassa taitaa olla Suomi-viittaus, joka nauratti lehdistönäytöksen yleisöä.

Valokuva omalaatuisesta sukulaismiehestä on ilmetty Jean Sibelius sellaisena kuin Akseli Gallen-Kallela hänet Symposion-teokseen maalasi. Myönnettäköön, että hahmo voisi olla myös karikatyyri August Strindbergistä. 

Hayao Miyazaki: Poika ja haikara. Elokuvateattereissa 17.11. ★★★★