Äidinrakkauden tekoja
Maria Peura kirjoittaa intiimisti lastensuojelusta ja vanhemmuudesta.
Esikoinen on riipaiseva ja hienosti rakennettu tarina. Se kertoo äidistä, joka on kokenut lapsena väheksyntää ja parisuhdeväkivaltaa ja jonka on nyt luovutettava lapsensa lastensuojelulaitoksen huomaan.
”Kirjoitan omaelämäkerrallista romaania, jossa menetän lapseni ja saan hänet takaisin ja peilaan tätä kaikkea omaan lapsuuteeni, jossa en päässyt muodostumaan siksi, joka minun olisi kuulunut olla”, kertoja sanoo alussa. Kirjoittaminen on hänelle keino selvittää asiat itsensä kanssa.
Suhde omaan äitiin on Maria Peuran teoksen nykyhetkessä lämmin, vaikka lapsena kertoja on saanut kuulla purevan ilkeitä kommentteja mitättömyydestään. Muistisairaan äidin hoitoratkaisu rinnastuu lapsen antamiseen huostaanottoon.
Lapsella on käytöshäiriöitä, joiden vuoksi koulussakaan ei enää löydetä keinoja pärjätä hänen kanssaan. Myöhemmin äiti saa tietää lapsensa jo alakouluikäisenä alkaneesta päihteidenkäytöstä ja yöllisistä karkuretkistä. Äiti tutkii itseään. Mitä olisi voinut tehdä toisin?
Lapsen osalta tarina keskittyy kahteen elämänvaiheeseen: on odottava äiti, synnytys ja vauva, sitten hypätäänkin jo teini-ikään. Ratkaisu on draamallisesti hieno. Odotus ja vauva-aika luovat siteen, jonka tunneulottuvuudet Peura onnistuu sanoittamaan aistikkaasti.
Äidinrakkaus onkin kirjan kantava juonne. Sitä kuvataan monessa muodossa, eri elämänvaiheissa ja eri suuntiin: miten äiti on tuskissaan lapsensa ongelmien kanssa, miten kovapintaiselta vaikuttava laitokseen joutunut lapsi saa turvan äidistään, mitä turvan puuttuminen merkitsee. Entä miten hellästi muistisairas äiti muistelee oman lapsensa lapsuutta, ja miten riippuvainen aikuinen tytärkin voi olla äidin sanoista: ”Tässä minä olen, käsivarsillasi, otan ravintoni sinusta, jolle olen läpikotaisin rakas ja tuttu, sinun katseesi lepää minussa, siinä minä tulen uudestaan omaksi itsekseni.”
Lastensuojelusta ovat viime vuosina kirjoittaneet myös Karoliina Niskanen romaanissaan Tilhi (Bazar, 2020) ja Joonatan Tola omaelämäkerrallisen mustaa huumoria tihkuvan trilogiansa kahdessa ensimmäisessä osassa Punainen planeetta (Otava, 2021) ja Hullut Linnut (Otava, 2023). Peuran Esikoinen lisää joukkoon äidin näkökulman.
Herkästä kerronnasta ja ripotellusta rakenteesta huolimatta kaunokirjallista kunnianhimoa tärkeämpää Esikoisessa on aihe. Teos ei yllä hurjaa elämäntarinaa ja perhesuhteiden käsittelyä laajempiin teemoihin. Se on henkilökohtainen ja intiimi romaani.
Omassa aihepiirissään se on syvällinen ja taidokas romaani. Peura vuorottelee tarinoita, jotka liittyvät hänen lapsuusmuistoihinsa, vanhempiensa tapaamisiin ja lapsensa elämäntapahtumiin. Näin hän luo vuorovaikutteisuutta, joka kytkee kertojan eri vaiheet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Itseanalyysia ja tunnereaktioita kuvataan usein lyhyin, vain muutamankin rivin pituisin luvuin, kun taas tapahtumista ja muista henkilöistä kerrotaan pidemmin ja raportoivammalla tyylillä.
Lyhytlukujen kieli on hiottu tarkaksi ja dramaattiseksi, ja paljon tyhjää valkoista käsittävät sivut pysäyttävät sanojen äärelle. Kahden tyylin välinen vaihtelu tuo rytmiä tekstiin.
Romaania rytmittävät myös laajempien osioiden alkusivut, joilla osioiden otsikot on kirjoitettu koko sivun kokoisin jättikirjaimin. Jokainen niistä nimeää käänteen: RASKAUS, SYNNYTYS, MINÄKERTOJAN SYNTYMÄ, ja myöhemmin: LAITOS, HUOSTAANOTTO, VERTAISTUKIRYHMÄ. Kirjaimet korostavat käänteiden valtavuutta.
Juuri tapahtumien kokoluokan ja henkilökohtaisen repivän vaikutuksen Peura kuvaa vaikuttavasti. Valtavien tunneryöppyjen äärellä voisi olla helppo sortua imelyyteen, mutta Peura pysyy tyylikkään puolella.
Maria Peura: Esikoinen. 320 s. Otava, 2023.