Kyynisten juhannus

Ulla HeikkilÄ kuvaa yhteisöjen rituaaleja hyväntahtoisesti. Keskiluokka saattaa olla mädäntymässä, mutta lopulta kaikki on hyvin.

Heikkilän esikoiselokuvassa Eden (2020) rippileiriläiset kyseenalaistivat uskoaan meren rannalla. Heikkilän ilmava kerronta ja puhekielinen dialogi antoivat lupauksen, että ohjaaja-käsikirjoittajassa olisi ainesta uudeksi Zaida Bergrothiksi tai Juho Kuosmaseksi.

Elämä on juhla ei lunasta lupauksia muttei myöskään romuta niitä.

Ruoanlaitto pitäisi lapsiperheen yhdessä juhannuksen yli, jos masentunut isä (Jani Volanen) jaksaisi kokata. Hapatettu kesämenu symboloi isän ravintolan konkurssia. Symboliikka röyhkeytyy, kun Pirjo Longan epätoivolla esittämä vaimo harrastaa vieraan kanssa suuseksiä ruokavarastossa.

Volanen ja Lonka, pariskunta oikeassakin elämässä, potevat samaa keski-iän kriisiä myös syksyn toisessa ensi-illassa Täydelliset vieraat. Se on muotojäykkä välienselvittelydraama, johon verrattuna Elämä on juhla liplattaa kuin kesäinen meri.

Ripari oli harvinainen tapahtumapaikka suomalaiselokuvalle, kesän juhlat eivät. Tavanomaisten tapahtumien sisällä kärsitään kaksikielisestä luokkahäpeästä ja väkivaltaisista pakkomielteistä. Nuoriso edustaa opettavaista vastuullisuutta. Edenissä Aamu Milonoff ja Bruno Baer näyttelivät takeltelevia serkuksia, nyt tutustuvia harhailijoita, joita yhdistää sääli isiään kohtaan.

Vaikka Heikkilä on taipuvainen maailmojen syleilyyn, hän kuvaa osuvasti kyynisyyttä. Fine dining -ravintola on joutunut isän mielestä konkurssiin, koska ihmiset ovat idiootteja. Kaikkia vihaava tytärkin (vakuuttava Milonoff) osoittaa läheisyyttä vain arkisella toimella, ripsienlaitolla.

Jussi Vatanen tekee taidokkaasti joviaaleja miesrooleja, mutta itsekkääksi muusikkorentuksi hän ei taivu. Tähteyttään muistelevan hulttion ja Baerin nuhteettoman sivaripojan välienselvittely jää teennäiseksi.

Monet hahmot harmiintuvat, eikä pettymystä saada hälvennyttyä edes ruotsinkielisellä iskelmällä vauhditetulla juhlamontaasilla. Mätä paratiisi kyllä välittyy. Nauvossa ja Paraisilla on kuvattu huonovointisuutta kauneimmissa auringonlaskuissa.

Kuvallisesti virkistäviä ovat Baerin hahmon pikseliset videot, joissa näkyy suttuinen elämänilo. Matti Ahopellon sävellykset helevöittävät hetkiä. Idolsin kulta-aikaa muistuttavat Ahopellon ja Tapio Viitasaaren iskelmät voisivat nousta pikkuhiteiksi, mutta elokuvassa ei taida olla tarpeeksi särmää ikisuosikiksi.

Jos elämä on juhla, pitää opetella juhlimaan. 

Ulla Heikkilä: Elämä on juhla. Elokuvateattereissa. ★★★