Esteettisen arvostelun ulkopuolella

Viisivuotias Hind Rajab kuoli viimeisenä. Tyttö oli siviiliautossa, jota israelilaiset tulittivat Gazassa. Rajab odotti sukulaistensa ruumiiden keskellä kolme tuntia. Hän keskusteli kännykällä palestiinalaisten hätäkeskuksen työntekijöiden kanssa. He lohduttivat ja yrittivät järjestää ambulanssille turvallisen reitin.

Tunisialainen Kaouther Ben Hania oli Yhdysvalloissa markkinoimassa edellistä elokuvaansa Neljä tytärtä, kun hän sai äänitallenteen puheluista. Ben Hania on kertonut päättäneensä heti, että tästä on tehtävä elokuva.

Hind Rajabin äänen tapahtumat sijoittuvat hätäkeskukseen. Palestiinalaiset näyttelijät esittävät työntekijöitä.

Muodoltaan elokuva on reaaliaikaa tavoitteleva tilannehuonedraama, kuten vaikkapa Kathryn Bigelow’n A House of Dynamite, joka seuraa Yhdysvaltojen viranomaisten toimintaa kuvitteellisen ohjushyökkäyksen edetessä.

Ben Hania on tehnyt fiktioita ja dokumentteja. Hind Rajabin äänessä hän yhdistää ne. Katsoja ei ainoastaan tiedä tarinan perustuvan tositapahtumiin – se kerrotaan alussa – vaan kohtaa kuolevan lapsen kärsimyksen ja pelon. Runkona ovat oikeat hätäkeskuspuhelut Hind Rajabin viimeisiltä tunneilta. Kauhunhuudot ja tulituksen ääni ovat aitoja. Väkivalta on musertavaa vaikkei sitä nähdä.

Hind Rajabin ääni on elokuva voimattomuudesta. Omar (Motaz Malhees) ottaa vastaan ensimmäisen puhelun. Kollega Rana (Saja Kilani) jatkaa tytön rauhoittelua. Järkyttynyt Omar kokee, että esihenkilö Mahdi (Amer Hlehel) piileskelee työpöytänsä takana. Pomo selostaa pelastusoperaa­tion protokollaa juurta jaksaen: pitää saada lupa pyytää toista lupaa ja varmistaa pelastustyöntekijöiden turvallisuus. Mahdi piirtää operaation kaaviota lasiseinään, siis katsojalle. Omar on itkun partaalla. Aika on loppumassa. Eikö mitään voi tehdä?

Pikkutyttö on läsnä vain äänenä, kunnes Rana tulostaa hänen kuvansa netistä.

Elokuva on merkittävä kokeilu, mutta todistusvoimainen äänite ja muu materiaali ovat kuin öljy ja vesi. Ne eivät sekoitu.

Hind Rajab on totta. Näyttelijät reagoivat hänen todelliseen ääneensä tai toisten reaktioihin. Lavastetun tilanteen melodramaattisuus korostuu, kun se on armottoman alisteista ääninauhalle. Taitavimmatkaan näyttelijät tuskin pärjäisivät asetelmassa.

Kun vastanäyttelijän tilalla on oikea lapsi, joka pelkää ja jota tapetaan, ei ristiriita ole vain taiteellinen.

Yhteiskunnalliset ja poliittiset elokuvat tarjoavat yleisölle mahdollisuuden osallistumiseen: olen tämän asian puolella. Hind Rajabin ääni menee pidemmälle. Aiheen painavuus linnoittaa sen esteettisen arvioinnin ulkopuolelle. Ohitetaanko eettiset kysymykset sillä, että asia on tärkeä ja tytön vanhemmat antoivat luvan hätäkeskuspuhelujen käyttämiseen?

Hind Rajabin ääni on manipulatiivisuudessaan veitsi, joka puukottaa katsojan tunteita. Epäoikeudenmukaisuuden tunne laajenee tarinaa suuremmaksi. Tältä tuntuu, kun käynnissä olevaa kansanmurhaa voi vain todistaa etäältä.

Toisella katselukerralla elokuva näyttäytyy erilaisena. Äänen voima on ennallaan, mutta ympärillä on vain esitystä.

Hind Rajabin ääni sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla ja oli monien kriitikoiden voittajasuosikki. Samalla kysyttiin, oliko latautuneen elokuvan osallistuminen kilpailuun ansa. Palkinnotta jääminen näyttäytyisi tahdittomuutena, jopa loukkauksena kuolleita kohtaan.

Kultaisen leijonan saikin Jim Jarmuschin sovinnainen perhedraama Father Mother Sister Brother. Hind Rajabin ääni sai kakkossijan, tuomariston palkinnon.

Huomion pyytäminen sietämättömälle vääryydelle on tietenkin tekijöiden oikeus, ja siinä on onnistuttu. Seuraavaksi vaikuttavuutta tavoitetaan Oscareissa. 

Hind Rajabin ääni. Elokuvateattereissa 30.1. ★★