Indy on nyt Disney­-tuote

Viidennen Indiana Jonesin valmistuessa ei odotuksia voi vähätellä. Sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat kaikkien aikojen seikkailuelokuvia. Ensimmäinen, Kadonneen aarteen metsästäjät, loi maailman ja tyylilajin, jossa kukaan ei ole luovinut niin taitavasti kuin Steven Spielberg.

Ohjatessaan kolmea ensimmäistä Indiana Jones -elokuvaa Spielberg oli elokuvantekijäuransa ensimmäisellä kolmanneksella. Kun Viimeinen ristiretki (1989) valmistui, nimiroolin 47-vuotias esittäjä Harrison Ford lähestyi jo fyysisen rymistelyn uskottavuuden yläikärajaa. Digitehosteilla metsään mennyt Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (2008) oli pettymys.

Kristallikallon valtakunta sentään tuntui Spielberg-elokuvalta. Indiana Jones and the Dial of Destiny ei tunnu, koska se ei ole. Spielbergin tilalla on James Mangold. Hän on ohjannut Hollywood-draamoja ja totisia supersankarielokuvia, kuten Loganin. Tavallaan on yllätys, että uutuuden pääsankari on juuri Indiana Jones eikä esimerkiksi hänen poikansa, jota Kristallikallossa näytteli Shia LaBeouf.

Asian mahdollistaa teknologia. Kahdeksankymppinen Ford on nuorennettu digitaalisesti alkujaksoon, joka tapahtuu Indyn seikkailujen herkullisimmassa ajassa ja paikassa, natsi-Saksassa. Sitten siirrytään vuoteen 1970. Eläkkeelle jäänyt Indiana Jones seikkailee kummityttönsä (Phoebe Waller-Bridge) kanssa kannoillaan natsitiedemies (Mads Mikkelsen) kätyreineen.

Sankarissa ei ole havaittavissa raihnaisuutta, mutta taustalla on toinen mullistava muutos. Indiana Jonesin hahmon omistaa nykyään Disney.

Samat Spielbergin tuottajat, jotka olivat mukana 1980-luvun Indyissä, ovat myös siirtyneet Disneylle ja oppineet suunnittelupolun, jolla tehdään faneja palvelevaa komiteaelokuvaa.

The Dial of Destinyn kaava on kuin suoraan toisesta franchisesta, jossa Ford on keskeisessä roolissa, ja joka on tuottanut Disneylle alle vuosikymmenessä miljardeja. The Force Awakens käynnisti Star Wars -bisneksen uudelleen tarjoamalla kliinistä nostalgiaa ja turvallista kaavamaisuutta.

Samoin The Dial of Destinyssä on ainoastaan tuttuja hahmoja sekä tyyppejä, jotka tuntuvat jo tutuilta, koska he tarkasti mukailevat aiempien leffojen hahmoja sekä olemukseltaan että tarinafunktioltaan.

Mitä on siistitty ja mitä ei?

Nyt pyöritään Välimeren sivistyneissä miljöissä, ja vieraiden kulttuurien eksotisointia vältellään visusti. Nyrkillä naamaan lyömistä ja sivuhahmojen huoletonta tappamista on yhä yllättävän paljon.

Jahka seikkailu käynnistyy, yrmeästä eläkeläisestä kuoriutuu symppis vanhus, jonka moraali on korkealla. Esoteeriset aarteet ja kultit on tarinasta unohdettu. Tilalla on jorinaa Arkimedeen ihmekapistuksesta, ja tämä roska johdattaa kaksi- ja puolituntiseksi venytetyn elokuvan huipennukseen, jota typerämpää ei nähty Kristallikallossakaan.

Uutuus panee miettimään, mitkä asiat tekivät alkuperäisistä Indyistä rautaa. Ei vain se, että päähenkilö oli epäluotettava lurjus, jota ei voinut täysin rakastaa. Eikä vain se, että natsit olivat kosmisen pahuuden välikappaleita ikuisessa taistelussa: Kadonneen aarteen metsästäjien huipennuksen helvetilliset näyt kiinnittyvät sekä juutalaiskristilliseen mytologiaan että keskitysleirien kauhuihin.

Indiana Jones ei koskaan ollut ainoastaan esineitä jahtaava ja ansoja väistelevä arkeologi. Hän oli heikko ihminen sellaisten voimien äärellä, joihin kuolevaisen ei pitänyt kajota.

Yliluonnollinen oli hallitsematonta ja sallitun rajan ylittäminen ilmeni groteskina raakuutena, joka nosti panoksia valtavasti. Kaiken päällä leijui uskonnollisia, siis elämän rajallisuuteen liittyviä kysymyksiä. Seikkailu ja huumori kiipivät toiseen potenssiin, kun läsnä oli kuolemanpelko.

Nämä kaikki yhdessä olivat paljon, ja mitään tästä ei ole The Dial of Destinyssä jäljellä.

James Mangold: Indiana Jones and the Dial of Destiny. Elokuva­teattereissa 28.6. ★★