Minä ja Maria Callas

2 MIN

Tuottelias kirjailija Pauliina Vanhatalo (s. 1979) törmäyttää neljännessä omaelämäkerrallisessa teoksessaan Diiva sohvallani lauluharrastustaan elvyttävän kirjailija-kertojan ja oopperamaailman palvotuimman ja kiistellyimmän sopraanon, Maria Callasin. Erilaisten sopraanojen todellisuudet eivät kuitenkaan kietoudu kokonaisuudeksi.

Ooppera soi ja diivat vievät kohtuuttomaan tapaansa tilaa monissa alkuvuoden taide-elämyksissä. Marjo Heiskasen romaanissa Magdan aaria unohdettu primadonna avaa ääntään. Pablo Larraínin Maria on elokuva Callasin harhaisesta viimeisestä elinviikosta Pariisissa. Kolmea teosta yhdistää laulamisen hinku ja pelko.

Sekä Mariassa että Diivassa sohvallani Callas haluaa sanella omaelämäkertansa. Elokuvassa ”La Divina” luo itselleen kauniin nuorukaisen ihailija-haastattelijaksi. Oopperamytologiaan perehtyneelle tämä on uskottavampaa kuin se, että Callas valitsisi kirjurikseen raahelaisen perheenäidin.

Teoksessaan Keskivaikea vuosi Vanhatalo kuvasi samastuttavasti masennustaan. Nyt on vuorossa myöhäinen lahjakkaan lapsen kriisi. Jälkikasvun musisointia ihaileva kertoja muistaa olleensa lupaava laulaja ja palaa lauluopintoihin. Ääni ei asetu eikä nelikymppisen kroppa toimi kuin ennen.

Diiva sohvallani on antoisimmillaan kuvatessaan laulamisen aktia, toistoa ja ilon pilkahduksia, kun ääni alkaa soida. Kertoja on jo löytänyt kirjailijan äänensä, nyt löytyy laulajan ääni. Hiukan kapea mutta kirkas.

Teos kertaa vuoroluvuissa Callasin tarinaa läpimurrosta romahdukseen, päästää ääneen siskon ja äidin ja yrittää välillä suoraa dialogia kohteensa kanssa. Lähdeluettelosta näkee, että levytykset on kuunneltu ja elämäkerrat luettu huolella. Näin menneisyyden ”hankalista naisista” on nyt tapana kirjoittaa, tuoda heidät lääkkeistä turvonneine nilkkoineen arkeen.

Callas oli aikanaan jumaloinnin ja pilkan kohde, joka nyt väännetään keskimääräisen lauluharrastajan peiliksi. Paikoin teoksessa kuultaa nykymoralistinen paheksunta Callasin valintoja kohtaan: miksi hän laihdutti ja kiskoi lääkkeitä, miksei näyttänyt onnettoman rakkautensa kohteelle Aristoteles Onassikselle flyygelin paikkaa.

Kertojakin toteaa, että Callasista on jo kirjoitettu kaikki. Minälaulajan kapean kirkas ja Marian kauniin raaka ääni eivät soi yhteen. Mitä jos sohvalle olisikin pyllähtänyt joku vähemmän traaginen sopraano, ehkä bel canton taituri Montserrat Caballė tai pitkän uran tehnyt Joan Sutherland? Vai tarvitseeko kertoja oman ihan kivan elämän vastakohdaksi traagisen kliseen? 

Pauliina Vanhatalo: Diiva sohvallani. 280 sivua. S&S, 2025.