Popmusiikista ­palvelumuotoiluun

Kun Coldplay esiintyi viime kesänä Helsingin olympiastadionilla, media keskittyi konserttien lipputuloihin, kiertueen ekologisuuteen, laulaja Chris Martinin kävelyretkiin kaupungilla sekä stadionilla vallinneeseen ihanaan fiilikseen. Oikeastaan siinä ei ole mitään ihmeteltävää, sillä niin tyhjää Coldplayn musiikki nykyään on.

Coldplayn toiminnassa on kyse enemmän palvelumuotoilusta kuin popmusiikista. Tai sitten yhtyeen jäsenet ja yhteistyökumppanit eivät erota konvehtia pökäleestä.

Uusi Moon Music -levy on kummallinen kokonaisuus. Martin on kertonut, että sen jälkeen Coldplay julkaisee vain kaksi albumia. Se käy järkeen. 47-vuotias Martin ei vaikuta ihmiseltä, joka suhtautuu musiikkiin intohimoisesti.

Sinänsä Chris Martin ja ne kolme muuta ovat hyvällä asialla. Ihmiset tarvitsevat yhtä lailla iloa ja rakkautta kuin uutisia Gazan kansanmurhasta ja ilmastonmuutoksesta. Vaikea täällä on muuten kestää.

Sanoittajana Martin on vilpitön, mutta enimmäkseen joutava. Usein hänen latteutensa lankeavat kuluneiden onnittelukortti­fraasien tasolle.

Silti Jupiter-laulusta tulee lämmin olo. Se kertoo planeetan mukaan nimensä saaneesta tytöstä, joka miettii, onko hänessä jotain vikaa: ”Am I bad? Am I wrong? Am I weird in the head?” Kertosäkeessä Jupiter saa vastauksen taivaasta: ”Never give up, love who you love.” Siinäpä miettimistä kaikille päiviräsäsille.

Enimmäkseen Moon Music -albumia kuunnellessa tuntuu siltä, että hyvien laulujen tekemisen sijaan Martin ja muu porukka on keskittynyt niiden kuorruttamiseen. Ja porukkaa on paljon, sekä nuoria että vanhoja – tuottajia, ohjelmoijia, vierailevia laulajia ja soittajia.

Musiikkia sen sijaan on vähän. Pari kelvollista poplaulua, useampia täysin merkityksettömiä. Runsaasti kappaleiden häntiä, jotka eivät ole muuta kuin tyhjiä hetkiä.

Olisi ehkä kannattanut konsultoida koko ambientmusiikin idean luonnostellutta Brian Enoa, joka vierailee One World -päätösraidalla.

Eno saattaa olla mukana kaveripohjalta tai tavan vuoksi. Ensimmäisen kerran hän vieraili Coldplayn levyllä jo lähes 20 vuotta sitten. Sen sijaan on vaikea ymmärtää mestarikitaristi Nile Rodgersin haaskausta. Hänen ansiostaan Good Feelings -kappale alkaa vetävästi. Noin 40 sekunnin jälkeen se valuu sormien välistä hukkaan.

Oletan, että Good Feelingsiä tehtäessä on käytetty viitteenä Daft Punkin Get Lucky -jättihittiä, jolla Rodgers myös soittaa. Matkiminen on imartelun korkein muoto, mutta johtaa usein mahalaskuun. Niin myös nyt. 

Coldplay: Moon Music. Parlophone, 2024.