Enemmän­ kuin ­jännitystä

Uusiseelantilainen Eleanor Catton (s. 1985) sai vuonna 2013 Booker-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana kirjailijana.

Palkittu romaani, tiiliskivimäinen Valontuojat oli häkellyttävä yhdistelmä kirjallista kuvittelukykyä ja rakenteellista sommittelutaitoa. Cattonista uumoiltiin sukupolvensa johtavaa prosaistia.

Varhain tuleva menestys ei ole aina siunauksellista. Odotukset kasvavat, ja tarve vastata niihin luo henkisiä paineita. Cattonilta kesti Valontuojien jälkeen kymmenen vuotta saada seuraava romaaninsa julki. Birnamin metsässä mikään ei onneksi viittaa väkisin puristamiseen. Proosa on rentoa ja lennokasta.

Luin Birnamin metsän ahmimalla, kun se ilmestyi englanniksi, ja samoin kävi Tero Valkosen taitavan suomennoksen kanssa. Ahmiminen ei aiheuttanut ähkyä, sillä Catton kirjoittaa koukuttavasti ja täyteläisesti. Tekstistä jää esteettisen nautinnon jälkihehku, hienon romaanin tunnusmerkki.

Tästä ei trilleri parane, kehuu kauhun mestari Stephen King suomenkielisen laitoksen takakannessa.

Myös kustantajat ovat markkinoineet Birnamin metsää trillerinä. Toki sen voi sellaisena lukea, mutta se on muutakin kuin pelkkä jännittävä tarina, joka äityy lopussa hurmeisiksi karkeloiksi.

Catton ei käytä Birnamin metsässä samanlaisia sofistikoituneita rakenteita kuin Valontuojissa vaan nojautuu 1800-lukulaisen klassisen realismin hengessä juoneen ja henkilöihin. Ne hän kehystää ”ajan suurilla kysymyksillä” eli ilmastokriisillä, luontokadolla, sosiaalisella eriarvoisuudella ja teknologisilla riskeillä.

Romaanin nimi juontuu William Shakespearen Macbeth-näytelmästä, mikä vihjaa Cattonin pyrkimyksiin rakentaa suurta draamaa. Nimellä on myös arkisempi sisältö, sillä romaanissa toimiva luontoaktivistien ryhmä kutsuu itseään Birnamin metsäksi.

Aktivistit kylvävät sissiviljelyn periaatteiden mukaisesti hyötykasveja yksityisille ja julkisille maille, luvatta ja ilman lupaa. Sissiviljelijöiden johtohahmo Mira Bunting on jälkiteollisen ajan ammattivallankumouksellinen, jolle ei vähempi riitä kuin kapitalistisen järjestelmän murskaaminen.

Kohtalo heittää Miran vastatusten yhdysvaltalaisen miljardöörin Robert Lemoinen kanssa. Tämä on luonut henkilökohtaisen imperiuminsa drooneja valmistavan yhtiön taloudellisella menestyksellä.

Lemoine hankkii Uudesta-Seelannista maata rakentaakseen itselleen lopun aikojen bunkkerin. Todellisuudessa hän aikoo anastaa alueen­ harvinaisia maametalleja.

Mira häkeltyy, kun Lemoine tarjoutuu rahoittamaan Birnamin metsää. Aktivistit kiistelevät siitä, voivatko ottaa almuja riistokapitalistilta, mutta tarttuvat tarjoukseen. Ainoa soraääni on tutkivan toimittajan urasta haaveileva Tony Gallo, joka haistaa palaneen käryn ja lähtee jäljittämään hämäräpuuhia. Journalistisella missiollaan Tony vaarantaa oman ja aktivistitoveriensa hengen.

Birnamin metsän ensimmäinen puolisko on yksityiskohdissa tarkkaa, satiirisia sävyjä saavaa psykologista realismia. Catton kuvaa sävykkäästi sekä hahmojensa sisäistä elämää että sosiaalista vuorovaikutusta.

Catton on taitava dialogin rakentaja. Kirjallistettu puhekieli paljastaa muutamilla virkkeillä merkityksellisiä ulottuvuuksia henkilöhahmojen toiveista, peloista ja odotuksista.

Toisella puoliskollaan kirja muuttuu nopeatempoiseksi jännitysromaaniksi. Yhteensattumat synnyttävät väkivallan pyörteen, joka kiihkeydessään muistuttaa Quentin Tarantinon elokuvia.

Veriset viimeiset sivut hieman ohentavat Birnamin metsää romaanina. Catton on kiinnostavampi kaunokirjallisena prosaistina kuin jännitysviihteen tekijänä. 

Eleanor Catton: Birnamin metsä. Suom. Tero Valkonen. 463 s. Siltala, 2024.