Tarkkuus on teeskentelyä­

Nuorempana Arto Lappi oli Suomen johtava haiku- ja tankarunoilija – ei vähäinen saavutus, kun ajattelee miten suosittuja perinteiset japanilaiset muodot ovat harrastajakirjoittajien keskuudessa.

Nykyisin Lappi on yksinkertaisesti kansainvälisen tason tekijä, joka keskittyy viime aikoina Suomessa hieman hyljeksittyyn lajiin: yhdelle sivulle mahtuvaan runoon.

Runoteokset, kokonaisuudet, ovat olleet tämän vuosituhannen kestävä muoti-ilmiö. Tämä on tarkoittanut, että yksittäisten hyvien runojen löytäminen on paikoin haastavaa. Lapin kohdalla tätä ongelmaa ei ole – joskin jokaisesta hänen kirjastaan löytyy myös heikompia tekstejä, mikä ei haittaa paljonkaan.

”Yksityiskohdista / muodostuu kokonaisuus, / ei toisinpäin”, hän avaa estetiikkaansa uudessa Eranto-kokoelmassa.

Eranto eli neulaluvunkorjaus on kompassin neulan näyttämän ja todellisen pohjoisen välinen kulma, joka on otettava suunnistettaessa huomioon. Kokoelman runoista voi löytää tarkkojen suureiden ja täsmällisyyden kritiikkiä: epätarkka osuu useammin oikeaan, koska hänen ei tarvitse teeskennellä olevansa oikeassa.

Lapin tekemiseen liittyy japanilaisia ihanteita, joista hän käyttää teoksessa käsitettä wabi-sabi. Se tarkoittaa esimerkiksi keskeneräisessä, katoavassa olevaa kauneutta ja liittyy taiteilijan työssä kontrollin luovuttamiseen. Niinpä runoilijan ei tarvitse käyttää vuosikausia viilaten täydellistä mestariteosta, koska kokonaisuus on joka tapauksessa lukijan silmissä. ”Ja koska en ole / yksi jumalista, ei minun / tarvitse miettiä millainen”, jatkuu aiemmin siteerattu runo.

Erannossa Lappi on joka tapauksessa keksinyt jälleen hyvän tavan tehdä irtonaisista teksteistä kirja. Hän on suomentanut englanninkielisen kaanonin klassikkorunoja William Blakelta, Emily Dickinsonilta sekä haikuja eli hokkuja vähemmän tunnetulta Amy Lowellilta. Omat runonsa Lappi on sijoittanut eräänlaisiksi kommentaareiksi käännöksiin, mikä synnyttää runoilijasukupolvien välistä dialogia.

Usein runot eivät millään ilmeisellä tasolla puhu samasta asiasta, mikä lienee esimerkki runollisesta erannosta. Kun Dickinson kirjoittaa tietävänsä taivaan tarkan paikan vaikka ei ole siellä käynyt, Lappi puhuu loputtomasta kurkiaurasta ”joka nauhana jatkuu ja jatkuu”. Näiden asioiden suhde on kiehtova, koska se ei ole ilmeinen.

Olen aiemmin sanonut, että Lapin lukeminen voi opettaa kirjoittamaan paremmin, ilmaisemaan tiiviimmin. Mutta Eranto opettaa ennen kaikkea lukemaan. 

Arto Lappi: Eranto. 106 sivua. Enostone, 2024.