Suurten ikäluokkien tarina
Ranskalaiskirjailija kertoo sotien jälkeisestä sukupolvesta leveällä pensselillä.
Kirjailija kasvaa kodissa, jossa ei ole jääkaappia eikä sisävessaa. Aikuisena hän ostaa ostamasta päästyään, sillä jokainen tavara lupaa tehdä kuluttajasta uuden ihmisen.
Kotimaassaan myyntimenestykseksi noussut Vuodet (2008) on kollektiivinen muistelmateos, jossa yksilön kertomuksen rinnalla juoksutetaan Ranskan sisäpolitiikkaa ja maailman tapahtumia.
Annie Ernaux’n (s. 1940) elämä kulkee lapsuudesta yliopistovuosiin, työelämään, äitiyteen, avioeroon, ikääntymiseen ja uuteen ihmissuhteeseen. Yhteiskunnallisista murroksista keskeisimmiksi hän nostaa kaupungistumisen ja siirtymän yhtenäiskulttuurista kulutuskulttuuriin. Lapsuudessa kaikkea oli vähän, ”tavaroita, kuvia, huvituksia, selityksiä maailmasta ja ihmisenä olosta”. Nuoruutta puolestaan leimaa uuden odotus. Ja uutta tulee: hullu vuosi 1968, poststrukturalistinen filosofia, nautintopuhe, aborttikysymys, autoistuminen, ostoskeskukset…
Teksti on viittauksista tiheää: julkisuuden henkilöiden nimet luovat miljöötä ja ajan henkeä.
Muutos ei kuitenkaan saavu sellaisena kuin kuvitteli. 1960-luvun lopun ihanteet muuttuvat hyödykkeiksi ja viihteeksi, vasemmistolainen puheenparsi uusliberalistiseksi retoriikaksi.
”Tavaratulva kätki alleen sen, että ajattelu köyhtyi ja usko hiipui”, Ernaux kirjoittaa. Aikakausi päättyy viimeistään Simone Beauvoirin ja Pierre Bourdieun kaltaisten ajattelijoiden kuolemaan.
Vuodet tekee hienosti näkyväksi, miten kieli ja puhetavat muokkaavat todellisuutta. Sota-ajan kokeneet vanhemmat puhuvat nälästä ja pelosta ”me-muodossa ja passiivissa”, mikä luo vaikutelman jaetusta kokemuksesta.
”Me” ja ”ihmiset” ovat myös kertojan käyttämiä subjekteja. Itsestään hän puhuu etäännyttäen kolmannessa persoonassa, ikään kuin havainnollistaakseen jotain yhteisesti elettyä.
Muistamisen ja ajan luonne nousee Vuosissa omaksi teemakseen. Ajan saatossa on kertynyt kasa muistiinpanoja kirjaa varten, on proustilainen tahdosta riippumaton muisti, joka saa mielikuvat ”ryöpsähtämään kasvoille” yllättäen. Lisäksi on kehon muisti: suvun jäseniä yhdistävät tietyt ruumiillisen työn ja maaseutuelämän muovaamat tavat ja eleet.
Internet on tehnyt muistista ehtymättömän, mutta samalla ”ajan syvyys” on kadonnut: kellastuneen paperin tuoksu ja sivujen koirankorvat puuttuvat.
Media jaksottaa aikaa omalla tavallaan. ”Syyskuun 11. päivä sysäsi syrjään kaikki siihen asti mukana kuljettamamme päivämäärät”, vaikka se oli tapahtuma, ”jota totta puhuen emme olleet oikeasti edes kokeneet”.
Vuodet on hyvä esimerkki teoksesta, joka säväyttää tyylinsä ja tunnelmansa ansiosta. Aiheet ovat suurilta osin tuttuja, ja sisaren kuoleman kaltaiset henkilökohtaiset kokemukset Ernaux vain mainitsee lyhyesti.
Kerronnan toteavuus, havaintojen ja ilmaisun tarkkuus sekä rytmi kuitenkin tenhoavat. Lotta Toivasen vivahteikas suomennos on laatutyötä.
Vaikka kirjailija maalaa leveällä pensselillä, anekdoottien ja tapahtumien runsaus osoittavat, että kattava kokonaiskuva on mahdoton. Todellisuuksia on monta, ja ”meidän” ulkopuolella on aina lukuisia muita: ylemmän keskiluokan kuplassa maahanmuuttajalla on vain ”puhtaasti kansantaloudellinen olemassaolo” raskaan työn tekijänä.
Toisaalta myös kertojaa koskettaa ulkopuolisuuden tunne:
”Tiedotusvälineet jakoivat ajan jeejeen, hippien ja aidsin aikakausiksi ja jaottelivat ihmisjoukot de Gaullen, Mitterrandin, kevään -68, vauvabuumin ja digitaalisen ajan sukupolviin. Kuuluimme niihin kaikkiin emmekä mihinkään niistä. Meidän vuotemme eivät olleet niiden joukossa.”
Annie Ernaux: Vuodet. Suom. Lotta Toivanen. 215 s. Gummerus, 2021.