Piilaakson kansallinen projekti

Palantir on amerikkalainen tekoälyohjelmistojen edelläkävijä. Sen kehittämät ohjelmistot suunnattiin alusta alkaen turvallisuusviranomaisten, kuten asevoimien ja tiedustelupalveluiden käyttöön. Saihan Palantir starttirahansa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta CIA:lta, joka halusi tukea lupaavia startup-yrityksiä. Yrityksen markkina-arvo on nykyisin lähes 200 miljardia dollaria eli hanketta voi syystä kutsua jättimenestykseksi.

Palantirin toimitusjohtaja Alexander Karp on tullut USA:ssa tunnetuksi räväkkänä keskustelijana. Olen kuullut häntä monissa konferensseissa ja tavannut hänet myös kasvokkain. Karp on toistuvasti korostanut tekoälyn sekä turvallisuuteen että talouteen tuomaa vallankumousta. Hänen mukaansa Yhdysvaltain etumatka tekoälyn valjastamisessa on ratkaiseva sen supervalta-aseman säilymiselle.

Alex Karp ja Palantirin johtajana toimiva Nicholas W. Zamiska päättivät kirjoittaa aiheesta myös kirjan, jossa he kehittelevät ”teknologiatasavallan” käsitettään pidemmälle. Helmikuussa 2025 ilmestynyt teos ei kuitenkaan ole niinkään teknologiakirja. Pikemminkin se on aatepoliittinen pamfletti, jossa peräänkuulutetaan läntisen yhteiskunnan kulttuurista muutostarvetta.

Tekoäly on Karpin ja Zamiskan mukaan ydinaseen keksimiseen verrattava teknologinen käänne. Sen todellista vaikutusta on mahdotonta vielä määritellä. Tekoälyn teho kasvaa nopeasti. Kun se alkaa robottien kautta itse oppia myös fyysistä ympäristöä, edessä on uusi kyvykkyysloikka.

Myös tulevaisuuden sotien voitto kuuluu tekoälykisan ykköselle. Siksi riittävän pelotteen varmistaminen edellyttää johtoaseman säilyttämistä. Tämän vuoksi Yhdysvaltain teknologiateollisuus ei voi vetäytyä kansalliseen turvallisuuteen liittyvästä vastuusta. Päinvastoin sen tulee nyt asettaa kykynsä läntisen demokratian tueksi.

Kirjoittajien mielestä USA:n teknologiamahdin taustalla oleva Piilaakson ohjelmistoteollisuus ehti jo unohtaa isänmaan asian. Piilaakson nörtit omaksuivat 1970-luvulta alkaen valtiokriittisen asenteen ja hylkäsivät kollektiivisen identiteetin. Nopeaan kasvuun siirtynyt ohjelmistoteollisuus ajautui tämän ajattelutavan myötä harhapoluille tekemään yksinomaan rahaa kaikenkarvaisilla kuluttaja-applikaatioilla. Samalla uusi teknologiaeliitti suhtautui nihkeästi ratkaisujen kehittämiseen asevoimille tai vaikkapa lääketieteellisten läpimurtojen synnyttämiseksi. Se yksinkertaisesti unohti yksilöä ja markkinoita suuremmat kysymykset.

Tekoälyn aikakaudella tällainen puuhastelu on käymässä Karpin ja Zamiskan mukaan vaaralliseksi. USA:n on suorastaan käynnistettävä ydinaseen kehityshanketta mukaileva uusi Manhattan-projekti, jossa valtio ja teknologiateollisuus yhdistävät resurssinsa tekoäly-ylivoiman varmistamiseksi. Tekoälyn jarruttamista kirjoittajat pitävät vaarallisena illuusiona. Heidän mukaansa Yhdysvaltain viholliset jatkaisivat kyvykkyyksien kehittämisestä joka tapauksessa, joten jarrutus vaarantaisi vain maan omat edut.

Karpin ja Zamiskan mukaan tekoälykauden haasteista selviäminen edellyttää kulttuurista ja aatteellista muutosta. He kaipaavat suoraviivaisesti jaetun kansallisen identiteetin, isänmaallisuuden ja perinteisten arvojen palauttamista. Pelkkä kriittisyys, oman historian mustamaalaaminen ja identiteettipolitiikka vain hajottavat yhteiskuntaa. Aatteellisen tyhjiön täyttävät tällöin markkinat ja massaviihde. Ne eivät luo kansakunnalle eteenpäin katsovaa visiota eivätkä kerro, millaisten arvojen puolesta yhdessä toimitaan.

Tällaista kansaa on vaikea mobilisoida kamppailuun ja tavoittelemaan uusia korkeuksia. Karpin ja Zamiskan mukaan pelkiksi oman kulttuurinsa kieltäviksi kuluttajiksi redusoidut kansalaiset ovat päinvastoin alttiita ulkopuoliselle vaikuttamiselle.

Karpin ja Zamiskan teos jää monilta osin vajaaksi. Siinä on kuvia kumartamattomia avauksia, joita ei kuitenkaan viedä loppuun asti. Käsitys tekoälyn vaikutuksista on suorastaan säröttömän optimistinen, kunhan Yhdysvallat vain säilyy sen ykkösosaajana.

Toisaalta kirjoittajat esittävät myös tärkeitä vastakysymyksiä. Onko moraalista olla hyödyntämättä tekoälyä vaikkapa väkivaltarikollisuuden kitkemiseen vain siksi, että se rikkoisi monien yksityisyyden suojaa? Miten arvotetaan uhrien etu ja lainkuuliaisten kansalaisten turvallisuus?

Kirjan vaatimus isänmaallisten arvojen ja koheesiota luovan kansallisen identiteetin palauttamisesta heijastaa Amerikkaa nyt pyyhkivää konservativismin aaltoa. Perinteisten arvojen ja uskonnon merkitystä korostava ajattelutapa on osoittanut elonmerkkejä laajemminkin Piilaaksossa. Karp ja Zamiska eivät kuitenkaan juuri avaa sitä, mitä nämä arvot ja identiteetti konkreettisesti olisivat. Ne jätetään epämääräisiksi ja sellaisina vaikeiksi arvioida. Kirjan sivuilta huokuu välillä nostalgia kylmän sodan alkuvuosikymmenten yhtenäisempään ja yksiniittisempään Amerikkaan.

Poliittisesti Karp ja Zamiska lukeutuvat epäilemättä perinteisten republikaanien leiriin. Voitto teknologiakisassa ja suurvaltakamppailussa tarvitaan heidän mukaansa klassisen liberaalin elämänmuodon ja demokratian suojaamiseksi. Teknologia on väline korkeamman, eettisen hyvän saavuttamiseksi. 

Republikaanipuolueessa ovat kuitenkin niskan päällä presidentti Donald Trumpin uskolliset kannattajat. Erään helmikuussa Washingtonissa tapaamani puolueen aatevaikuttajan mukaan heille voima on itseisarvo, jolla ei enää ole ihanteellisia tavoitteita. Tämä seikka asettaa kirjan vaatimuksen tekoälymahdin autuaallisuudesta arveluttavampaan valoon.

Karpin ja Zamiskan inhorealistinen viesti kannattaa kuitenkin ottaa vakavasti. Tekoäly on suurvaltakilpailun keskeinen rintamalohko, eivätkä rajoitusvaatimukset ole ennenkään estäneet ylivoiman tavoittelua. Tulevaisuus näyttää, saavutetaanko tekoälyssä joskus ”kauhun tasapaino” ja mitä sitä ennen tapahtuu. 

Alexander C. Karp ja Nicholas W. Zamiska: The Technological Republic. Hard Power, Soft Belief and the Future of the West. Bodley Head 2025, 320 sivua.

Mikko Hautala on geopolitiikasta ja yhteiskuntasuhteista vastaava Nokian johtaja.

Teksti on julkaistu ensi kertaa mielipidelehti Kanavassa 3/2025.