Arne Nevanlinna: Marie

Arne Nevanlinna
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Arne Nevanlinna on SK:n tämän viikon Hän-muotokuvassa. Lue näyte hänen romaanistaan Marie.

Porpakka

Marie ei käsittänyt miksi Guillaume halusi tehdä häämatkan Ahvenanmaalle, tosin ulkomaille ei päässyt, rahaa ei ollut ja sota oli vasta päättynyt, mutta sittenkin. Ei se ollut sota vaan kapina, chère Marie, sanoi Guillaume ja vei hänet Esplanadille katsomaan kuinka valkoinen kenraali Mannerheim ratsasti kaupunkiin, komea ilmestys, mutta ei erityisen valkoinen, voitti taistelut saksalaisten avulla ja oli koulutettu tsaarin armeijassa, silloin valkoiset, punaiset, suomalaiset, saksalaiset, venäläiset, ryssät, emigrantit, vallankumous ja vapaussota olivat yhtä sekaisin hänen päässään kuin puolueet, oliko esimerkiksi vanhasuomalaisilla ja nuorsuomalaisilla muuta eroa kuin ikä? Suomessa on paikkoja, jonne ei tarvitse mennä laivalla, muistutti Marie ylpeänä siitä, että tiesi jotain uuden kotimaansa maantieteestä, esimerkiksi Viborgiin pääsee junalla, vaikuttaa minun mielestäni intressantilta kaupungilta, ja sivistyneeltä, puhutaan kuulemma ranskaa niin kuin St. Petersburgissa, enemmän kuin Helsingissä. No, ei siitä muuta seurannut kuin pitkä esitelmä vai pitäisikö sanoa saarna, sellainen johon hän luoja paratkoon myöhempinä vuosina sai tottua.

Aluksi Guillaume oli rauhallinen. Ensinnäkin, hän sanoi, ei häämatkoja häliseviin ja likaisiin kaupunkeihin tehdä vaan kauniille maaseudulle, sinne missä luonto on koskematon ja ihmiset aitoja, ja toiseksi, mikään ei voita merta, rannikkoa ja saaristoa, ne ovat meidän ruotsalaisten ikiomaa aluetta, ja kolmanneksi – Guillaumen niska alkoi punoittaa – suomalaiset pysykööt siellä minne kuuluvat eli sisämaassa polttelemassa kaskiaan, ovat viime aikoina alkaneet levittäytyä etelään, barbariet på frammarsch. Mutta mikä oli neljäs kohta, Marie yrittää muistella, ei onnistu ja on juuri luopumaisillaan, niin tosiaan, ensin hän kysyi, että eivätkö Suomi ja Ruotsi riitele siitä kummalle Ahvenanmaa kuuluu, ja sinä kannatat liittymistä Ruotsiin, koska asukkaat eivät kuulemma osaa lainkaan suomea. Mistä sinä tuollaisia olet saanut päähäsi, huusi Guillaume, totta kai Ahvenanmaa kuuluu Suomelle, mitä siitä tulisi jos sveesit, joilla ei ole ollut sotaa yli sataan vuoteen, päästettäisiin tänne levittelemään sosialistisia oppejaan. Mutta mitä kasken polttaminen on, sitä Marie ei tiedä vieläkään, ehkä joku suomalainen tupakkalaatu.

Tuuli laantui ja laineet liplattivat sopuisasti veneen kylkiä vasten, mutta vauhti oli reipas, melkein yhtä reipas kuin moottoriveneessä, jossa hän oli ollut vain kerran elämässään, Alois-serkun kanssa kun tämä oli lomalla varuskunnasta juuri ennen sotaa eikä millään tahtonut uskoa, ettei Marie halunnut ryhtyä suutelemaan, vaikka jos mies itse olisi ollut yhtä komea kuin univormunsa eikä haissut hielle, koska oli niin turhamainen ettei halunnut riisua asetakkia, olisi hän saattanut suostua, ja yhtäkkiä moottori sammui ja vasta myöhemmin Marie huomasi, että totta kai Alois teki sen tahallaan, muita ei näkynyt, koska siinä kohdassa joki teki mutkan, piilipuun oksat koskettivat veden pintaa ja suvantopaikat olivat keltaisina siitepölystä. Purjevene on äänetön ja eikä bensiini käryä, ajatteli Marie, vesi ei ole rauhoittava elementti vain joessa vaan myös meressä, tuoksuu raikkaalta ja maistuu suolaiselta, hassua kuinka itsepintaisesti tuo koivulapsi yrittää ponnistaa tuon pikkusaaren kallionkolosta, vaikka multaa on tuskin enemmän kuin Mamanin palmuruukussa salin aurinkoisen ikkunan luona, kyllä kai perämies tietää missä karikot ovat kun uskaltaa mennä noin läheltä, tahtoo varmaan tehdä vaikutuksen matkustajiin – apua, tehkää jotain, me törmäämme saareen!

Ovi aukeaa ja Topeliuksen pää pistää esiin. Ajattelin vain käydä katsomassa onko kaikki ookoo kun kuulin huudon käytävälle, on on, ei hätää, nykyajan nuorten korva on rappeutunut, ookoo ei ole kunnon kieltä vaan amerikkalainen väännös, toista oli ennen, ulkomaisia lainoja ei suvaittu, ei varsinkaan saksalaisia, huolimatta siitä että strasbourgilaisten omassa kielessä niitä oli miten paljon tahansa ja on varmaan vieläkin, voi kun pääsisi vielä kerran puhumaan omaa äidinkieltään, turha toive niin kuin monet muut asiat. Guillaume tarttui ruoriin viime tingassa, vahva ruskettunut käsivarsi ja kullankeltaiset karvat, vene sujahti kielekkeen ohi muutaman kymmenen senttimetrin päästä, ja hän värähtää vaistomaisesti väistäessään sängyssään törmäystä.

Arne Nevanlinna: Marie. WSOY 2008.

Arne Nevanlinnan blogi