Nainen vailla kovia aiheita
Dokumentaristi Anu Kuivalainen saa palkinnon elämäntyöstään.
Kun Anu Kuivalainen pyrki ensimmäistä kertaa Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalle, sisäänpääsy saattoi jäädä kiinni yhdestä kysymyksestä.
Kuivalaiselta kysyttiin, tekeekö hän elokuvia vain itselleen.
”Vastasin ilmeisesti väärin, että teen”, Kuivalainen kertoo kotisohvallaan.
”Ajattelen, että ohjaaja on itse ensimmäinen yleisön edustaja eikä siinä varsinaisessa tekemisen vaiheessa voi ajatella muuta kuin sitä, mikä itseä oikeasti kiinnostaa.”
Hänen taipumuksensa dokumentaariseen kerrontaan oli kuitenkin huomattu. Kun valokuvaajan koulutuksen saanut Kuivalainen laittoi hakemuksen ja ennakkotehtävät fiktiolinjalle, koulusta soitettiin perään ja suositeltiin uutta dokumenttilinjaa. Ovet sinne aukesivat toisella yrittämällä 1989.
Muutaman lyhytelokuvan, kuuden pitkän elokuvan ja 35 vuoden kuluttua Kuivalainen saa Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon. Hän on kymmenes harvakseltaan jaetun palkinnon vastaanottaja. Aiempia ovat Markku Lehmuskallio, Pirjo Honkasalo ja Mika Kaurismäki.
Palkinnon antamisen yhteydessä Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali esittää Kuivalaisen retrospektiivin. Ohjaajan tuotannosta nähdään Helsingissä viisi elokuvaa: Orpojen joulu (1994), Musta kissa lumihangella (1999), Taatan paha uni (2003), Aranda (2011) ja Lauluja rakkaudesta (2020).
Kuivalaisen uran alku sijoittui suomalaisen dokumenttielokuvan kansainväliseen kultakauteen. Suomalaistekijät erottuivat muun muassa kääntämällä kameran kohti itseään.
Kuivalainen teki opiskeluaikana elokuvan siitä, kuinka etsi käsiinsä isänsä, jota ei ollut koskaan tavannut. Elokuva voitti kansainvälisten festivaalien palkintoja sekä Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun ja Jussi-pystin.
”Orpojen joulu sai myös jäljittelijöitä. Jotkut kansainväliset tekijät ovat tulleet sanomaan, että näin elokuvasi ja tein sitten omani”, Kuivalainen sanoo.
Myös Musta kissa lumihangella sai kansainvälistä huomiota. Maailmalla Kuivalaista tutustutti ihmisiin muun muassa Ylellä työskennellyt Eila Werning. Varsinaista urasuunnitelmaa ei ollut.
”Sain BBC:stä faksin, että istutaanko alas ja mietitäänkö, mitä voidaan tehdä yhdessä. Vastasin siihen, että mulla on pieni lapsi eikä rahaa, en mä mihinkään voi lähteä.”
Ala on sittemmin ammattimaistunut. Rahoituksen saaminen ei ole kuitenkaan helpottunut, ja kulut ovat kasvaneet.
”Mun palkka on pienentynyt koko urani ajan”, Kuivalainen toteaa.
Hänellä menee keskimäärin neljä vuotta elokuvan tekemiseen, joskus kuusikin.
”Minkään valtakunnan taloudellista järkeä tässä ei kyllä ole, mutta kivaa tämä on. Ja täytyy sanoa, että myös hyvin terapeuttista.”
”Saat aina valita jonkun maailman, jota haluat käsitellä, ja aina sen pitää jollain tavalla tangeerata oman elämäsi kanssa, koska pysyt siellä sen neljä vuotta.”
Elokuvat eivät kuitenkaan saa jäädä ohjaajan terapiaksi. Suosikkityövaiheessaan eli leikkausvaiheessa Kuivalainen alkaa ajatella myös yleisöä.
Retrospektiivin viisi elokuvaa ovat keskenään erilaisia, mutta kaikissa mennään iholle ja isoihin teemoihin: rakkauteen, ikääntymiseen, syyllisyyteen, aikaan. Varsinaisia aiheita ovat vankilasta vapautuminen, vanhenevan sinkun arki ja sotamuistot.
”En ole kovien aiheiden nainen ollenkaan, minkä takia elokuviani on vaikea markkinoida”, Kuivalainen sanoo.
Ohjaajan mukaan nykyään kaikki kanavat ja festivaalit katsovat ensin elokuvan aiheen ja sitten ”tsekkaavat 20 sekuntia sen alusta”.
”Arandassa menee yhdeksän minuuttia ennen ensimmäistä repliikkiä.”
Kuivalainen mainitsee merentutkimusaluksen arkea runollisen verkkaisesti kuvaavan Arandan yhdeksi suosikikseen. Arandan kohdalla hän ei tehnyt kompromisseja. Ei silloinkaan, kun esitysoikeuden ennakkoon ostaneessa Ruotsin yleisradioyhtiössä SVT:ssä oltiin hämmentyneitä siitä, ettei dokumentin alussa kerrota esimerkiksi faktoja aluksesta. Sen sijaan kamera viipyilee veden alla ja laivan kannella.
Kuivalainen iloitsee nyt teoksen tinkimättömyydestä.
”Epäilen, ettei sellaista pystyisi enää tekemään tässä ajassa.”
Docpoint-festivaali Helsingissä 30.1.– 4.2.2024.