Jos yrittäisin piilottaa itseni, paljastuisin

Kun sain marraskuussa 2023 laatikoittain Eeva Kilven muistiinpanoja, päiväkirjamerkintöjä, käsikirjoitusluonnoksia ja kirjeenvaihtoa, tuntui kuin olisin pidellyt käsissäni jotakin välkehtivää, jota ei saisi kuitenkaan näyttää vielä kenellekään.

Kannoin salaisuutta onnellisena ja kiitollisena ennen kuin sain luvan kertoa siitä huhtikuussa 2024 ilmestyneessä kirjassani Rakas Eeva Kilpi (WSOY). Kirjan alaotsikko ”Nämä juhlat jatkuvat vielä” on Eeva Kilven lause, ja ajattelen sen viittavan juuri siihen, että sanat jäävät ja että Eeva jättää meille lukijoille niin rakastetut teoksensa kuin valtavasti julkaisematonta tekstiä.

Saatuani laatikot lähetin kustannustoimittajalle kysymyksen: mitä minä nyt teen?

Hän ehdotti, että lukisin vain vähän nyt ja myöhemmin kaiken. Etten yrittäisi saada kirjaani mukaan kaikkea vaan vain sen, mikä on ollut keskeistä keskusteluissa Eevan kanssa ja täydentäisi niitä. Kirjani ei ole perinteinen elämäkerta vaan keskittyy kohtaamisiin Eevan kanssa, hänen jättämäänsä perintöön, ystävyyteen.

Käsissäni oli aarre, ja olisi otettava rauhallisesti. Välillä levollisuus oli kaukana, ja olin kuin kuumeessa, unessa, jonkin lumon vallassa – kuin rakastunut, joka haluaisi kertoa sen kaikille. Heräsin välillä keskellä yötä, laatikot tuijottivat minua kutsuvasti, ja minun olisi ollut pakko malttaa nukkua.

Aina en malttanut. Päivisin yritin olla mahdollisimman tehokas, jotta olisi ollut äkkiä ilta ja olisin päässyt muistikirjojen äärelle.

Mitä tahansa teinkin, kuminauhoilla koossa pysyvät pulleat muistikirjat ja täyteen kirjoitetut kalenterit lennähtivät mieleeni. Vimmaisemmin kuin jotakin yksityiskohtaa tai suurta salaisuutta etsin punaista lankaa ja periaatetta, jota seuraamalla tietäisin heti, miten tekstit löytävät paikkansa mielessäni, miten ne järjestyvät eri pinoihin, tiedostoihin, kokonaisuuksiksi.

Ei pitäisi kiirehtiä suurten kysymysten kanssa vaan odottaa, sillä vastaukset löytyisivät kyllä. Jälleen kerran ratkaisu löytyi kirjallisuudesta, joka ei tarjoa valmiita vastauksia vaan lisää kysymyksiä ja keskeneräisiä ajatuksia ja ihmeellisesti juuri siksi varmuutta.

Samaan aikaan kun kääntelin varovasti mutta ahnaasti Eevan muistikirjojen sivuja, luin Hanna Weseliuksen romaania Nimetön – Nanette Kottaraisen muotokuva, jossa hyvin iäkäs nainen palkkaa Leilan, nuoren opiskelijan, kirjoittamaan puhtaaksi päiväkirjojaan.

Kaikki muistikirjat, lehtiöt ja paperilaput, kuitit ja ostoslistat olivat täynnä luonnoksia hänestä, Leila sanoi. Luonnoksia oli seinillä, pöydillä ja lattioilla, ja kun pengoin laukkuani apteekissa, niitä putoili tiskille.

Minä löysin täyteen kirjoitettuja kirjoja, kalentereita, irtonaisia lappuja, postin tuomia virallisia kirjeitä, joiden kääntöpuoli oli kirjoitettu täyteen. Jos en käsittelisi kaikkea järjestelmällisesti ja hellävaroen, laput lentelisivät ympärilläni hallitsemattomasti kuin silkkipaperista leikellyt sydämet, voikukan hahtuvat, tuulen riepottelemat lehdet.

Opin hetken hämmennyksen jälkeen nauttimaan kaaoksesta – kunhan laatikot pysyisivät järjestyksessä. Löysin Hanna Weseliuksen romaanista ajatuksia siitä, miten lähestyä tuhansia käsin kirjoitettuja sivuja.

Työhön kuuluisi käsin kirjoitettujen muistikirjojen puhtaaksi kirjoittaminen tietokoneella, ja, tätä hän erityisesti korosti, ainoastaan niiden sivujen, jotka hän itse valitsisi ja merkitsisi puhtaaksikirjoittamista varten. Työhön ei kuuluisi tekstien valikoiminen, järjesteleminen eikä minkäänlainen editoiminen.

Minä kirjoittaisin puhtaaksi, minä myös valitsisin ja järjestelisin mutta en muuttaisi mitään Eevan kirjoittamaa. En saisi tehdä niin enkä haluaisi, vaikka usein tulikin houkutus lisätä välimerkkejä, etenkin pilkkuja. Kirjoittaisin näkyviin sen, miten mitäkin valitsen ja mihin järjestykseen kaiken sommittelen.

Mutta hän alkoi kirjoittaa minulle ohjeita. Hän kirjoitti niitä erillisille lapuille, joita löytyi kaikkialta asunnosta, mutta myös puhtaaksikirjoitettaviin muistikirjoihin. Ohjeita oli hänen riviensä ja tekstikappaleidensa väleissä, ja uusissa muistiinpanoissa niitä oli myös tekstin seassa ihan tavallisina lauseina niin, etten voinut aina olla varma, oliko ohjeet tarkoitus toteuttaa vai kirjoittaa puhtaaksi.

Minäkin aloin löytää ohjeita siitä, mitkä tekstit voisi julkaista sellaisinaan, mitkä pinot ovat sellaisia, joista voisi valita parhaat tekstit julkaistavaksi, mitä ei saisi missään nimessä julkaista, mikä jäisi muistiinpanojen järjestelijän vastuulle. Se olen nyt minä. Löysin Eevan muistiinpanoista kohdan, jossa hän miettii, kenelle hän uskaltaa jättää nämä paperit ja päiväkirjat, joiden keskellä nyt elän.

Nimettömässä Nanette Kottarainen kirjoitti Leilalle selkeitä ohjeita, Eeva on kirjoittanut vähäisiä ohjeita vuosikymmeniä sitten, kaksi vuotta ennen kuin minä synnyin. Lopulta minun on itse ohjeistettava itseäni.

Miten uskallan koskea näihin niin, ettei mikään mene rikki tai vääristy? Miten välttäisin varovaisuutta, joka estäisi näkemästä synkkää ja pimeää? Olisi kunnioitettava jokaista ohjetta, löydettävä ne labyrintistä, ja luotettava omaan näkemykseen ja siihen, että löydän perille, vaikka eksyisin välillä. Suoraviivaista ei ole elämä, joka on kirjoitettu näille lapuille, jotka leijailevat uniini kuin perhoset.

Päiväkirjoja en polttanut, mutta viimeistään nyt tämän päivän selvitystyön myötä minun on tosiaankin myönnettävä, etten ole kirjoittanut niihin kaikkea.

Ehkä minä halusin säästää itseäni päiväkirjojeni lukijan armottomalta katseelta. Tai sitten vain toivoin, etten muistaisi sitä, mitä en kirjoita.

Minulle selvisi nopeasti, mikä ainakin on jäänyt kirjoittamatta. Löysin päivien virrasta tauon, josta ei ole muistiinpanoja. Löysin tyhjistä päivistä surun oman lapsen menettämisestä. Kirjoittaminen on ollut elämästä selviämistä, mutta syvimmät surut jäävät. Niistä ei selvitä niin kuin ajoista, jotka menevät ohi ja muuttuvat toisiksi ajoiksi.

Yhtään päiväkirjaa Eeva ei ole polttanut, mutta yhden hylätyn käsikirjoituksen hän on tuhonnut, repinyt, pettyneenä ja vihaisena. Myöhemmin hän palasi kirjoittamaan, miksi hän halusi hävittää käsikirjoituksen ja miksi säästi siitä kuitenkin muutaman liuskan. Ja vuosien päästä hän kirjoitti katuvansa käsikirjoituksen hävittämistä.

Mitään ei pitäisi tuhota suutuspäissään, riittäisi, että sitoisi tulenarat pinot tiukkaan solmuun ja ohjeistaisi järjestelijän avaamaan nämä nauhat vasta joskus sitten, kun aikaa on kulunut riittävästi.

Se oli jotenkin, niin, – vähän kuin hän olisi paketoinut maapalloa minulle lahjaksi. Mutta on pakko myöntää, että olin aika uuvuksissa joka kerta kun lähdin sieltä. Hän oli nähnyt sen kaiken, mutta minun piti kuvitella se, Leila sanoi.

Sellaiselta minusta tuntuu! Eeva on paketoinut maapalloa meille lahjaksi. Minä avaan kääreitä, käännän sivuja, en yritä rakentaa valmista palapeliä vaan näyttää, mistä palasista koostuu maapallo, jota Eeva on kirjoittanut muistiin.

En ole uuvuksissa vaan rakastan näitä maisemia, joihin olen uponnut. Tai väsyn minä välillä, mutta se johtuu lyhyistä öistä eikä näistä papereista.

Minäkin joudun kuvittelemaan paljon, mutta monissa Eevan maisemissa olen vieraillut. Niistä – Tapiolasta, Piskolasta, Vuoksenniskalta ja vähän Lontoostakin – minulla on selkeitä kuvia, jotka täydentyvät, ja paljon joudun kuvittelemaan, esimerkiksi Karjalan kokonaan. Suuren Karjalan ja sen valtavan vaikutuksen vuosikymmeniin, joiden aikana Eeva on kirjoittanut elämäänsä muistiin, paketoinut maisemia ja maailmaa.

Miten tämän keskellä malttaisi nukkua pitkiä öitä? Näissä laatikoissa on yhden ihmisen maailma kaikkineen, erikoisen yksityiskohtaisesti, eri valaistukset ja mielialat. En yritä kääriä auki totuutta ihmisestä. Sellaista ei ole. Yritän kääriä auki hänen maailmaansa.

Leilan spontaani kysymys huvitti minua. Kun ajattelen sitä nyt, muistan hänen ymmyrkäiset silmänsä ja levitetyt kämmenensä. ”Mitä varten?” Niin, mitä varten. Mitä varten ihminen kirjoittaa, miksi hän kasvattaa paperipinoaan ja työntää sen lopulta jonkun nuoremman ihmisen syliin kuin hankalasti kuljetettavan viestikapulan? – Mihin hän uskoo?

Saamani viestikapula ei ole hankala muuten kuin ajan- ja tilankäytöllisesti. Pinot ovat niin valtavia. Kuljetan tätä niin onnellisena kuin aarteita kuljetetaan, ja yritän olla valpas. En pelkää, että joku vie tämän, sillä joskus jonkun kuuluukin viedä tämä, viipyä tässä vuorollaan ennen seuraavaa.

Minä olen hetkellisesti määränpää, mutta oikeammin välipysäkki, Eevan muistiinpanot viipyvät luonani jonkin aikaa, minun on muistutettava itseäni usein, että hengittäisin rauhallisemmin, tästä rakentuu jotakin, löydän tavan järjestellä, valita ja koota. Olen saanut ohjeet, jokin järjestys löytyy vielä, jokin kaaos jää, eikä rakastumisen tunne näihin maapallon kääreisiin haalene.

”Yksityiseksi jäänyt” päiväkirja, sehän on lähtökohtaisesti ristiriitainen asia. Eihän mikään yksityinen jää, vaan häviää maailmasta, kun ihminen kuolee. Ainoastaan riittävällä volyymilla toisten tietoon saatetut tai päätyneet asiat jäävät maailmaan. Eikä yksityinen ole niin ilmiselvästi yksityistä tai julkinen julkista kuin helposti oletetaan. Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Minusta näyttää siltä, että kun Eeva on alkanut kirjoittaa yksityisiä asioita ja ajatuksia muistiin, hän ei ole ajatellut niiden julkaisemista. Ajatus on tullut mieleen vasta vuosia myöhemmin, kun hän on kirjoittanut, että ehkä jotakin voisi julkaista, ja lisännyt ensimmäisiä ohjeita muistiinpanojen sekaan.

Yksityiskohtaiset muistiinpanot menneistä tapahtumista eivät tunnu hetkeäkään siltä, että niiden kirjoittaja haluaisi paljastaa, mitä kaikkea on tapahtunut, vaan hän tahtoo kertoa, mitä on kaikesta ajatellut. Ja ajatukset hän haluaa paljastaa, koska ne ovat lukijoille merkittävämpiä kuin yksityiset tapahtumat.

Tapahtumista lukiessaan lukija seuraa kaikkea vierestä, mutta ajatukset pakottavat ajattelemaan. Ajatukset voivat yhdistää, erottaa, ravistella, ja vain siten jokin voi muuttua. Ja sitä Eeva ainakin toivoo. Että suhteemme maapalloon muuttuisi edes vähän.

Enkä minä lopulta tiedä lopullisista motiiveista. En jää pohtimaan niitä, vaan minua kiinnostaa Eevan maailma ja hänen ajatuksensa hänen omista maisemistaan ja ympäröivästä todellisuudesta. Uskon, että hän haluaakin paljastua mutta ei paljastaa muista ihmisistä mitään.

Aivan kuin hän ei olisi uskonut, että ymmärrän hyvin, ettemme me voi puhua Nanette Kottaraisen asioista mitään mistään muusta kuin omista näkökulmistamme.

Minä yritän muistaa joka hetki, että jokainen valinta on minun. Teksti on Eevan, mutta se, mitä valikoituu julkaistavaksi ja mihin järjestykseen, vaatii jonkin näkökulman, jota en aina huomaa. Ei ole mitään valinnoista vapaata tapaa järjestellä tekstejä ja ajatuksia. Se, mihin käännän katseeni ja mihin se pysähtyy, kertoo minusta jotakin. Jos yrittäisin piilottaa itseni, paljastuisin.

Vastuu tuntuu valtavalta. Kun se tuntuu liian painavalta, ajattelen Eevalta saamaani luottamusta. Sen turvin minun on luotettava itseeni.

Jos kirjoittaisin kaiken puhtaaksi ja kaikki julkaistaisiin sellaisenaan, sekin olisi valinta, mutta omat kommenttini jäisivät pois. En vielä tiedä, ovatko kommentit tarpeen, kuuluvatko ne esipuheeseen vai alaviitteisiin vai löytyykö niille jokin uusi paikka. Nyt niistä syntyy muistiinpanoja, omia pinojani.

Kummankin pinot on pidettävät järjestyksessä ja erillään, mutta ajatukset sekoittuvat ja alkavat vaikuttaa toisiinsa. En tiedä vielä, mitä pinoista syntyy. Eevan pinoista syntyy varmasti kirja tai useampi. Ja ne synnyttivät minussa tarpeen kirjoittaa.

Huone oli kaoottinen sotku muistikirjakasoja, mappeja, kansioita, laatikoita, sanomalehtiä, lehdistä leikattuja kuvia, paperilappuja. – Kasojen ja pinojen keskellä oli pesämäinen kolo, jossa ihminen mahtui juuri ja juuri kääntymään.

Kun minä näin ensimmäistä kertaa Eevan pinoja, minusta tuntui, että hän oli antanut niille enemmän tilaa kuin itselleen. Mutta tilaa ei voi ajatella niin, että on erikseen muistiinpanojen ja menneisyyden tila ja ihmisen ja nykyhetken tila. Kotona on kaikki ajat alati läsnä, niin kuin ihmisessä iät.

Kun näin pinot, tunnistin jotakin tuttua. Ihan kuin olisin tullut kotiin. 

Anna-Riikka Carlson on WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2024. Parnasson voit tilata täältä.