Kriisistä toiseen

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 2/2025. 

Pääministeri Kalevi Sorsa tuskaili Suomen Kuvalehdessä tammikuussa 1978, ettei Suomella ole öljyreikiä kuten Norjalla vaan ainoastaan rahareikiä. Ankarat ajat koettelevat jälleen maatamme, joten historioitsijoiden ja ekonomistien näkökulmat vanhempiin ja tuoreisiin talousongelmiin iskevät ajan hermoon.

Jari Elorannan ja Roope Uusitalon toimittama teos on runsaudensarvi, jossa laajat kaaret ja syväluotaukset täydentävät toisiaan. Uusitalon johdantoluku on esittelyn ja yhteenvedon hybridi. Hän haastaa kirjan otsikon väitteen suomalaisten talouskriisien olemassaolosta tulkitsemalla, että talouskriisit ovat oikeastaan tuontitavaraa.

Sosiaalihistorioitsijat Sakari Saaritsa, Jarmo Peltola ja Heidi Hirvonen tarjoilevat kriisimittareiden kaleidoskoopin. He korostavat, että talouslukujen rinnalla tulee tarkastella kuolleisuuslukuja, pituustilastoja, hedelmällisyyttä ja jopa syntyneiden poikien ja tyttöjen suhdeluvun vaihteluita. Tämä suhdeluku on hälyinen mittari.

Saaritsa, Peltola ja Hirvonen arvioivat, että hälyinen mittari mahdollistaa kokonaan uusien kriisikausien tunnistamisen. Suhdeluku tuo uudella tavalla esiin kriisien kehollisia ja sukupuolittuneita vaikutuksia. Tutkijat ovat innoissaan mittarien moninaisuudesta, mutta esittävät paikoitellen epäilyksiä sen suhteen, missä määrin kukin mittari tuo todella esiin huonoja aikoja.

Kristiina Huttunen ja Matti Sarvimäki tarkastelevat tulojen, terveyden ja lapsien kehitystä 1990-luvun laman jälkeen. He tuovat esiin olennaisen sukupuolieron. Työttömiksi päätyneiden miesten ja heidän puolisoidensa terveys kärsi enemmän kuin sellaisten pariskuntien, joissa työttömäksi joutui nainen.

Ajallisesti pisimmät kaaret piirtävät Jari Eloranta, Riina Turunen ja Jari Ojala. He kuvaavat, kuinka nälänhädät, sodat ja taudit aiheuttivat väestökatastrofeja köyhässä Pohjolassa. Taudit lähtivät liikkeelle sotien ja nälänhätien myötä, joten kuoleman tuojat kytkeytyivät toisiinsa. Suomi koki vielä 1860-luvulla katovuosien ja tehottoman hallinnon aiheuttaman nälkä- ja tautikatastrofin.

Kansantaloustieteilijät Teppo Lindfors, Jaakko Meriläinen ja Matti Mitrunen tulkitsevat, että ”sisällissodan vuosina” luotiin tasa-arvoisemman yhteiskunnan edellytykset. He osoittavat, että niin sanotulla ginikertoimella mitattu taloudellinen eriarvoisuus väheni Suomessa huomattavasti 1920-luvulla. Historiantutkijana hämmästelen käsitettä ”sisällissodan vuosina”, kun verinen yhteenotto kesti alle puoli vuotta.

Kokeneet lamatutkijat Matti Hannikainen ja Sakari Heikkinen tuovat selkeästi esiin, että Suomen selviäminen vähin menetyksin suuresta 1930-luvun lamasta koskee vain kansantuotteen kehitystä. Tulonjako muuttui pääoman eduksi. Kansalaisten kulutusmahdollisuudet supistuivat rajusti. Tuhannet suomalaiset lähtivät Neuvostoliittoon pula-aikapakolaisiksi. Heidän kohtalonsa oli kauhea.

Koiviston hallituksen esityksestä eduskunta hyväksyi vuonna 1970 poikkeusolojen hallinnointia varten erillisen valtuuslain. Lyydia Aarninsalo ja Johanna Rainio-Niemi tarkastelevat, miksi ja miten Kalevi Sorsan ensimmäinen hallitus otti tämän valtuuslain käyttöön. He analysoivat lyhyen paniikin synnyttämiä rajoituksia ja niiden luonnetta. Aarnisalo ja Rainio-Niemi vertailevat, että energiakriisin aikana vain suostuteltiin ja koronakriisin aikana olivat käytössä kovemmat otteet.

Olli Rehn, Vesa Vihriälä ja Roope Uusitalo tasapainoilevat tutkijan ja asianosaisen roolien välimaastossa. Rehnin perustelu Suomen ja USA:n stagflaatioiden vertailulle on hämmentävä – suurvallan talouspoliittiset päätökset heiluttivat muiden maiden kohtaloita, kun taas Suomi ei muiden maiden kansantalouksia ole juuri hetkauttanut. Rehnin artikkeli on kuitenkin toisella tavalla ansiokas. Hän avaa EKP:n korkostrategian muutosta mielenkiintoisesti ja selkeästi.

Vihriälän kuvaus 1990-luvun lamasta on selkeä yhteenveto runsaasta tutkimuksesta. Suomen ja Ruotsin lamojen vertailu avaa kriittisen näkökulman Suomen lamapolitiikan ongelmiin. Vihriälä oli jo tuolloin virkamiehenä lähellä tapahtumia.

Uusitalo ja Vihriälän käsittelevät kirjan viimeisessä artikkelissa koronan ja Ukrainan sodan aiheuttamia taloudellisia ongelmia Suomessa ja vuosien 2020–2023 talouspoliittisia ratkaisuja. Paikoitellen he referoivat aiempia lausuntojaan ja arvioitaan, koska tapahtumista on sen verran vähän aikaa, etteivät he ole muuttaneet näkemyksiään.

Kirja avaa kriisien kirjon lukijoille. Valitettavasti toimittajien hentomielisyyden vuoksi artikkelit menevät limittäin, lomittain ja päällekkäin, jolloin toistoa tulee paljon. Esimerkiksi Kari Heimosen artikkeli globaalista finanssikriisistä alkaa 1990-luvulta ja jatkuu covid-kriisin yli vuoteen 2023.

Eräät kaaviot eivät ole informatiivisia, sillä niihin on ladattu kohtuuttoman monta muuttujaa ja asteikkoa. Historioitsijoiden ja kansantaloustieteilijöiden lähdeviitekäytäntöjen erot tulevat hyvin esiin. Ekonomistit viittaavat huolettomasti kokonaisiin kirjoihin, vaikka kyse olisi vain yhdeltä sivulta löytyvästä detaljitiedosta.

Suomalaiset järjestäjät lahjoittivat Helsingissä pidetyn kansainvälisen taloushistorian konferenssin osanottajille vuonna 2006 Road to Prosperity -artikkelikokoelman. Se analysoi kylmän, karun ja syrjäisen maan taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä nousua vauraaksi ja hyvinvoivaksi yhteiskunnaksi. Pian tämän suomalaisen itsetyytyväisen uhon kiteytyksen ilmestymisen jälkeen Suomi menetti dynaamisen tuottavuus- ja talouskasvun mallimaan sädekehän.

Toivottavasti teos suomalaisten talouspulien ja kulkutautien pitkästä historiasta menettää ajankohtaisuutensa yhtä pikaisesti. Ehkä paluu vaurauden kasvun tielle tapahtuu niin nopeasti kuin Mika Maliranta on Pinnan alta -kirjassaan ennakoinut.

Jari Eloranta ja Roope Uusitalo (toim.): Ankarat ajat. Suomalaisten talouskriisien pitkä historia. Gaudeamus 2024, 328 sivua.