Metsäpolkua edestakaisin

Teoksen Puut ovat täynnä lapsia lukija kohtaa hämmentyneen puhujan, joka kerta toisensa jälkeen kulkee metsäpolkua, ihastelee luontoa, kertoo puhuvansa linnuille, kaipaa äitiään, ihmettelee vaatteitaan ja näkee edessään ja talojen ikkunoissa nopeasti haihtuvia vieraita ihmisiä.

Puhuja tuntuu olevan hieman eksyksissä mutta silti rauhallinen: tässähän hän on! Matka hänen mukanaan on kuin pääsisi katsomaan vanhoja tuttuja asioita uusin silmin.

Puut ovat täynnä lapsia on käsintehty, vihrein langoin sidottu taidekirja. Kirjallisuudentutkija-runoilija Toni Lahtinen keräsi metsäkävelyillä kirjan säkeet Alzheimerin tautia sairastaneen äitinsä puheista. Samat sanat ja aiheet toistuivat. Lahtinen sommitteli niitä runoiksi.

Runot on numeroitu ja lopun sisällysluettelossa nimetty, mutta se tuntuu turhalta. Ne ovat yhtä edestakaista vaellusta, eikä mikään yksinään muodostaisi sellaista merkitystä kuin osana kokonaisuutta.

Teoksen rytmin, kielikuvien ja havaintojen viehätys perustuu aiheeseen. Pitkänä runoelmana se tarjoaa häivähdyksen pitkälle edenneen muistisairauden värittämästä maailmasta.

Kuvataiteilija Lotta Nevanperän upeat kuvat tulkitsevat samaa kokemusta. Koko sivun värikuvissa Nevanperä on yhdistänyt itse ottamiaan luontovalokuvia ja vanhoja kuvia Lahtisen äidin albumista.

Ihmishahmot liukenevat maisemaan. Mykät kuuset ovatkin leukansa rintaan painaneita miehiä tai vanhan talon ihmisiä täynnä oleva kuisti on hämärtynyt köynnöksen ja lehtien lomaan. Pitkälle edenneen muistisairauden tyypillinen oire on nähdä ihmiskasvoja esimerkiksi seinissä ja luontokohteissa.

Kuvat muuttuvat valossa. Aamuauringon sälekaihtimien raoista tunkevat valoraidat tai iltahämäräinen huone luovat kuviin aivan erilaiset tunnelmat. Aniharva kirja yltää tällaiseen vuorovaikutukseen ympäröivän valon kanssa.

Osa sivuista on kuultopaperia. Säkeet on mahdollista lukea viereisen sivun osana tai kuultosivua kääntämällä häivyttää pois runosta. Jonain päivänä ajatus on kokonainen, toisena aukkoinen. Kun sivulla lukee vain ”olen ollut tässä monta kertaa yksin” ja seuraavat sivut ovat tyhjiä, korostuu hiljaisuus.

Muistisairaudessa sanat katoavat vähitellen. Äiti yrittää sanoa ”ihana”, mutta saa ulos vain tavuja, lopulta koko sanan.

Lahtisen loppusanat, luku ”Äitini metsä”, on kaunis ja arvokas selonteko muistisairaudesta. Sairauden on kuvattu olevan kuin pitkät jäähyväiset elämälle.

Lahtinen kirjoittaa, miten kansanperinteen ”metsänpeittoon” joutumisen kokemukset voisivat kenties olla muistisairaiden kertomuksia. Tuttu paikka on edelleen tuttu, mutta sieltä ei löydä pois. Lumouk­sesta voi vapautua ”kääntämällä vaatteet nurin”, mikä tuo mieleen pukeutumistaidon katoamisen Alzheimerin taudin etenemisen myötä.

Kaiken tämän Lahtinen on saanut kuvattua runoissa.

Julkaisija Bokeh on Antti Nylénin kirjakäsityön taidepaja, jota Nylén ei halua kutsuttavan kustantamoksi vaan kirja-aktivismiksi. Kirjallisuus nähdään kuvataiteen lajina.

Bokehin sivuilla julkaistu manifesti kritisoi hinnoiteltuja äänikirjapalveluja. Se ei kuitenkaan jää surkuttelemaan nykyaikaa. Tärkeintä on toiminta:

”Mutta nyt, kun kirja on lakannut olemasta joukkotiedotusväline ja sellaisena demokratian pyhä instituutio, ei enää tarvita loputtomasti halpoja kirjoja. Voidaan tehdä vähän ja kalliita kirjoja!”

Bokeh on tuonut suomalaiseen kirjallisuuteen jotain uutta, hidasta ja kaunista. Puut ovat täynnä lapsia on Bokehin 31. teos. Sitä on painettu, liimattu ja sidottu 200 kappaletta. 

Toni Lahtinen, Lotta ­Nevanperä: Puut ovat täynnä lapsia. 76 s. Bokeh, 2024.