Kansallisromantikot ­olivat oikeassa: Suomi nousi kansakunnaksi

Oliko Suomi 1800-luvulla puoli-itsenäinen valtio vai pelkkä Venäjän provinssi? Aki Rasilaisen uutuusteoksen kanta on, että perinteinen käsitys autonomiasta pitää paikkansa.

Jokainen suomalainen lienee kuullut, kuinka Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 Venäjän keisari Aleksanteri I lahjoitti valloittamalleen Suomelle itsehallinnon eli autonomian.

Hän korotti täten maan ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”.

1960-luvulla tätä käsitystä alkoivat kyseenalaistaa tietyt historioitsijat, ennen muuta Osmo Jussila (1938–2019). He julistivat, ettei Suomella ollut erityistä asemaa Venäjän provinssien joukossa.

Porvoon valtiopäivien tai pikemminkin ”maapäivien” merkitys Suomen valtion synnyssä oli heidän mukaansa kansallisromantikkojen luoma myytti.

Nyt soppaan lyö lusikkansa hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen asiantuntemuksellaan sekä historian että oikeustieteen alalta.

Ensinnäkin ”valtiopäivät” on hänen mukaansa aivan perusteltu termi. Aikalaisille kyse oli Ruotsin valtiopäivien (riksdagar) jatkumosta uuden valtionpään läsnäoloa myöten, ei mistään maakuntakokouksesta.

Teoksessaan Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia Rasilainen osoittaa vakuuttavasti puutteita Jussilan argumenteissa. Monille argumenteille on vaikea löytää tukea aikalaislähteistä.

Jussila on myös irrotellut sitaatteja kontekstistaan ja jopa vääristellyt yhtä sitaattia, toisin sanoen syyllistynyt tiedevilppiin.

Rasilainen käyttää merkittävän osan teok­sestaan analysoimalla 1800-luvun valtio- ja lakikäsitystä.

Tämä on paitsi sivistävää myös tarpeellista ydinteesin kannalta. Suomen valtioasemaan tai perustuslakiin ei voi ottaa kantaa määrittelemättä näitä käsitteitä – erityisesti kun ne syntyivät 1700-luvun lopulla ja jossain määrin muuttuivat seuraavan sadan vuoden aikana.

Suomen autonomiaa vähättelevät tutkijat ovat vedonneet näihin epäselvyyksiin.

Rasilainen kuitenkin päätyy runsaiden aikalaislähteiden kautta lopputulokseen, että Aleksanteri I todella vahvisti Suomelle Venäjästä erillisen perustuslain.

Kyseessä oli Ruotsin Kustaa III:n ajalta periytynyt, aikaansa nähden moderni laki, joka muun muassa rajoitti valtionpään itsevaltaisuutta.

Keisarit aina Aleksanteri III:een asti myös ottivat lain tosissaan.

Erimielisyyksiä oli sen soveltamisesta, ei olemassaolosta.

Oma perustuslaki oli keskeinen valtion kriteeri 1800-luvulla, ja juuri tätä tarkoitettiin ”kansakuntien joukkoon nostamisella”. Ei keisari toki hyvää hyvyyttään toiminut, vaan reaalipoliittisista syistä: myöntämällä autonomian entiselle Ruotsin provinssille hän rauhoitti sen alaisuuteensa.

Suomen asema oli joka tapauksessa harvinaislaatuinen Venäjän alusmaiden joukossa.

Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia ei ole helppolukuinen populaaritietokirja.

Se on lähes 500 sivua perusteellista juridis-historiallista argumentointia. Paikoin olisi riittänyt tiiviimpikin 1800-luvun keskustelujen referointi.

Teos on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen maallikollekin. Se on muun ohessa arvokas puheenvuoro historiantutkimuksen etiikasta. Rasilainen pyrkii ymmärtämään 1800-lukulaisia näiden omasta näkökulmasta.

Osmo Jussila syytti muita anakronistisesta ja politisoituneesta historiantulkinnasta, mutta sortui Rasilaisen mukaan sellaiseen itse.

Politiikka tarkoitti Jussilan kohdalla 1960-luvun virtauksia, käytännössä suomettumista.

Hän kelpuutti lähteekseen muun muassa 1800-luvun venäläisnationalistin. Siksi Rasilaisen teos on enemmän kuin tervetullut tässä maailmantilanteessa.

Itse kukin voi näet miettiä hänen esittämäänsä kysymystä: kenen etua palvelee, jos Suomen itsenäisyys- ja oikeusvaltiotraditio pyritään mitätöimään? 

Aki Rasilainen: Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. 493 sivua. Warelia, 2024.