”Sittenkin me!”

Aino Sibeliuksen tarina on koskettavaa kulttuurihistoriaa.

elämäkerta
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elämä vaati Aino Sibeliukselta (1871–1969), monipuolisesti lahjakkaan Järnefeltin perheen tyttäreltä, äidin puolelta venäläisen kulttuuri- ja aatelissuvun jäseneltä, jaksamista, joustamista, venymistä. Ja hän jaksoi. Kymmenien vuosien yhteiselo oli täynnä rakkautta, iloa, ylpeyttä ja huolta.

Riikka Konttisen elämäkerta tarjoaa laajasti kulttuurihistoriaa ja liikuttavan rakkauskertomuksen. Konttinen on poiminut kerrottaviksi Ainon ja Jean Sibeliuksen toistuvat kirjeenlopetustunnukset: ”Me!” tai ”Me ja me ja me!” ellei vähän varautuneesti ”Sittenkin me!” ja riemukkaimmillaan ”Me, me ja tuhannesti me!”

Elämäkerta saa kaiken tunteiden hyrskeen näkyviin ennen kaikkea säilyneen kirjeenvaihdon ja muunkin valtavan lähteistön perusteella.

Saamme olla iloisesti kiitolliset Sibeliuksille, Järnefelteille ja muulle sivistyneistölle siitä, että heillä oli kirjeiden kirjoittamisen taito ja halu ja tapa. Nähtäväksi tulee suurten tunnekuohujen ohessa lukemattomia liikuttavia, hämmästyttäviä ja huvittaviakin yksityiskohtia.

”Janne” sepitteli itselleen aatelista sukua – eihän Sibelius mitenkään voinut olla jonkun Matti Martinpojan jälkeläinen! ”’Halpasukuisuus’ oli hänelle vuosikausia loputtoman, suorastaan käsittämättömän tuskan aihe”, kirjoittaa Konttinen.

Säveltämistyö ja sen tulosten vastaanotto Suomessa ja maailmalla ovat teoksessa tärkeässä osassa. Perin tärkeä kuvattava on säveltäjän vaimon uurastus miehen, perheen ja kodin ylläpidossa. Tyttäret saatetaan kirjassa aikuisiksi asti, ja Ainon sisarusten elämästä kerrotaan eloisasti.

Hyvin valittuja kuvia on runsaasti. Sivun 26 hienon ison kuvan vakava pyöreäposkinen seitsenvuotias näyttää jo valmiilta, niin kuin hänestä sittemmin sanotaan, pitämään yllä yhteistä tahtoa, yhteisymmärrystä ja yhteistä elämännäkemystä.