25 vuotta sitten

Me, pojat ja minä, ja oli siellä tyttöjä myös, mentiin aamulla Allun Grilliin harjoittamaan kansallista kiihotusta. Se on paras mahdollinen paikka sitten Suzukan radan huutaa Mika Häkkinen maailmanmestariksi ja vielä yksiäänisesti, sillä Allun Grillissä ei tarvitse varoa sotkeutumista niihin, jotka kantavat punaista lippistä ja edustavat sietämättömiä näkemyksiä.

Meininki on alun alkaen se, että jos se Saksan Suutari tekee yhdenkin koiruuden, niin minä ainakin menen boikottiin, enkä eläissäni enää osta yhtään Ferraria. Julmaa, on tämä niin julmaa, kun hidas ja persaukinen jännittää, miten toiset jakavat sekunteja ja miljoonia. Sellainen jännittäminen on puutteen muuttamista eksotiikaksi.

Ja mitä tulee siihen pohjoisirlantilaiseen Eddiin tulee, niin meidän puolesta, ja meitä on paikalla sentään parisataa, se olisi voinut mennä vaikka Limerickiin saakka syömään ”fish and chips” -annoksia ja juomaan sitä hampaatonta, tummaa olutta sen sijaan että se kiusaa meitä suomalaisia yleensä ja martinlaaksolaisia erikseen vielä Japanissa saakka.

Ensimmäisen kaarteen ryvästymää joutuu jännittämään hillittömästi, siihen voi kaikki nikehtyä, mutta Mikahan tulee kuin tykistä ja Saksan Suutari jää toiseksi ja näyttikö siltä, että vähän vaivoin sitäkin. Tämän huikeampaa ei olekaan, ei nyt aamu­seitsemältä lokakuun viimeisenä sunnuntaina.

Olin sanoa naapurille, että sehän tuli kuin Boforsin tykistä, mutta se olisi ollut tarpeetonta mielistelyä, sillä ruotsalaiset ovat kerrankin osanneet valita puolensa oikein. Bussillinen Anderstorpin ratahenkilökuntaa on valinnut vuosittaisen palkintomatkan kohteeksi reissun Allun Grilliin katsomaan formuloiden päätöskisaa.

Nyt se on sama, mitä Häkkisen ajohaalareissa lukee, mutta aikoinaan, kun haalareitakaan ei vielä ollut, Arno ja Airi (Allu) ­Kotilainen poikaa osaltaan sponsasivat, kun se vielä vemmelsi pienemmillä tehoilla.

Kahden kierroksen jälkeen Kyllönen sanoo ”katsokaa nyt, mikä tämä ero on”. Hyvä sitä on katsella.

”Enää 51 kierrosta”, Kyllönen sanoo. Toivo meitä kannattelee.

Jossain häilähtää, äänenpidon tuolla puolen, huolinkainen siitä riittääkö tätä riemua auringon nousuun ja ruutulipun heilahdukseen saakka.

Siinä on niin monta jossia ja kilometriä välissä. Tämä on hirmuista. 

SK 44/1999 Risto Lindstedt: ”Aamulla Allun Grillissä”, 5.11.1999