25 vuotta sitten

jeesus-lapsen syntymäjuhla on ohi. Siirrän keraamisen seimiasetelman taas vuodeksi kellariin, apeana. Taivaasta tulee musta aukko. Suuri tähti, itämaan tietäjien kompassi, sammuu.

Maailman äänet tunkeutuvat taas mieleeni. Jeesus-lapsi ei ole niitä harmonisoimassa. On poistuttava legendan – sitähän syntymätarina pitkälle on – ja perheemme rakastaman juhlan (olemme toisinajattelijoita) lämmöstä todellisuuden hurjuuteen.

Jeesus-lapsen tilalle astut Sinä, arjen Jeesus. Sinä, joka et raivoisista vaatimuksistani huolimatta saa taivaallisia sotajoukkoja (enkelijoukot eivät riitä!) järjestämään tämän kurjan maailman asioita paremmiksi. Etkä usein omianikaan.

Riesa, olen ajatellut usein. Sinua ilman olisi ehdottomasti helpompaa. Sinua ilman olisi ehdottomasti vaikeampaa.

Jeesus antaa Vuorisaarnassa ehdottomat, toteutettavaksi täysin ylivoimaiset moraaliset säännöt. Mutta kuitenkin kiistattomat. Siitä seuraa, että tajuaa, kuinka kaukana olen hyvän ihmisen mitoista. Lähimmäisen ja itsensä rakastamisen vaatimus on hankalin. Jeesukseni opettaa, että vasta kun luovutan ja olen Kristuksen edessä aidosti paha itseni, alan saada jotakin eli armoa, ehdottoman rakkauden ja hyväksynnän kokemusta. Sitä kautta myös kykyä armahtaa itseäni – muutenhan ei voi armahtaa muita.

Jeesuksen persoonassa, hänestä tehdyissä kuvissa ja hänestä syntyneissä mielikuvissa – evankelistoillakin ne ovat erilaiset – yhteen ihmiseen vetoaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatija, toiseen yksityisen moraalin opettaja, tässä vuoden 2000 saumassa joihinkin jopa ­maailmanlopun heristelijä (huh).

Näkymätön läsnäolija, huolenpitäjä (koettu on) ilmoittaa itsestään harvoin. Eikä aina silloin, kun sitä eniten tuntisi tarvitsevansa. Kummallista kyllä: silloin minua lohduttaa eniten ristin Kristus, joka myös tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi ja huusi peruskysymyksen ”miksi”. Miksi Jumala sallii kaiken tämän tuskan?

Jeesukseni kohtalo – ihmiseksi suostuneen Jumalan – on tarpeeksi raaka, siis vakuuttava. Lukemattomien viattomienkin ihmisten kohtalot tässä maailmassa ovat epäinhimillisiä.

Mutta se minua Jeesuksessa harmittaa, ettei se tykkää eniten minusta vaan kaikista yhtä paljon.

Se on ihan väärin. 

JK. Tuonkin ajatuksen saa anteeksi.

SK 1/2000 Riitta Pyysalo: ”Hän: Jeesus. ­Jeesukseni”, 1.1.2000.