”Yliopistoissa keskustelukulttuuri on kuin nelivuotiaiden tarharyhmässä”, sanoo Aalto-yliopiston Pekka Mattila
Aallon johtamiskoulun johtaja on hankkinut itselleen vapauden puhua suoraan.
Pekka Mattilalla on niin monta menestystarinaa itsestään, ettei hän oikein malttaisi pysyä paikallaan.
Aalto-yliopiston johtamiskoulun Aalto EE:n toimitusjohtajan huoneessaan hän näprää jatkuvasti mittatilauspukunsa lahjetta tai tuolin kangasta ja puhuu solkenaan. Ehjin lausein kuin pitäisi presentaatiota.
”Tänään on harvinainen toimistopäivä, ei ole ollut yhtään puhettakaan. Yleensä kirjoitan, opetan tai valmennan, joita en kyllä koe työksi, vaikka saan niistä palkkaa.”
Pöydällä lojuu röykkiöittäin paperia, lounassalaatti on puoliksi syöty.
”Kymmenen viime vuoden aikana olen ollut lomalla yhden tai kaksi päivää. Mä olen hyvin kinesteettinen ihminen.”
Hän nauraa, muttei jää vellomaan huvitukseensa, vaan vakavoituu nopeasti.
Eteenpäin, vaikeneminen tuntuu sanovan, oliko vielä muuta.
Julkisuudessa Pekka Mattila on pyörinyt yli kymmenen vuotta, milloin missäkin roolissa. Hän on vähän kaikkea, mutta kaikkea vain melkein.
Mattila on Aalto-yliopiston markkinoinnin professori, muttei ihan oikea professori, vaan työelämäprofessori. Sellaiseksi kutsutaan cv:n perusteella, tuomaan yliopistolle käytäntöä ja näkyvyyttä.
Hän myy Aalto-yliopiston johtamiskoulun toimitusjohtajana kymmenientuhansien hintaisia tutkintoja, jotka ovat ”yliopistopohjaisia” mutteivät akateemisia.
Hän on kokoomuspoliitikko, mutta Helsingin valtuustossa vain varalla.
Hän on taidekeräilijä, jonka tunnetuin toiminta kulttuurikentällä on parisuhde Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarin Hannu Linnun kanssa.
Mattila on ammattijohtaja, joka johtaa kertomalla muille, miten pitäisi johtaa. Hän lentelee 100–150 päivää vuodessa, Singaporessa, Soulissa, Italiassa, Venäjällä, luentoja pitämässä.
”Runoilija Fernando Pessoalla on sellainen hieno kokoelma kuin En minä aina ole sama”, Mattila sanoo.
”Ihmisille on hirveän vaikeaa ymmärtää, että voi samaan aikaan puolustaa esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksia ja sukupuolten tasa-arvoa ja kuitenkin kannattaa veroprogression madaltamista ja sosiaalietuuksien karsimista.”
City-lehti esitteli 23-vuotiaan Mattilan vuonna 2001 boheemina porvarina – se oli sen ajan muotisana liberaalille kapitalistille. Mattila työskenteli eläkevakuutusyhtiön tiedottajana, hänellä ei ollut mitään muuta syytä olla lehdessä kuin ehkä sähäkkä sählytukka ja mallimainen päänkallistus.
Nuori porvari ilmoitti tavoitteekseen uralla etenemisen niin pitkälle kuin mahdollista, arvioi porvariuden olevan ”huono brändi” ja rahan pelkkä välinearvo. Tärkeintä oli, että pystyi tekemään asioita ”spontaanisti”.
Mattila on kyllä tottunut hiekan heittelyyn, hän tekee sitä itsekin.
Eräänlainen uusjuppi Mattila on edelleen. Mediassa hänelle on varattu tietynlainen rooli, jonka hän mielellään täyttää: suorasanainen elitisti.
Mattila on tarpeeksi fiksu yksinkertaistamaan, tarpeeksi rikas sanomaan yksinkertaistuksensa ääneen.
Kun hallitus leikkasi syksyllä yliopistoilta rahaa, ei ollut helppoa löytää yliopistolta ihmistä, joka pitäisi sitä hyvänä asiana. Mattilan puhelin soi. Hän kutsui Helsingin Sanomissa leikkauksia vaatimattomiksi ja yliopistoja tehottomimmiksi paikoiksi, joita oli eläessään nähnyt.
Syntyi kalabaliikki siitä, minkä tasoinen tieteentekijä Mattila oikeastaan on ja ymmärtääkö hän mistä puhuu.
Taas soitettiin Mattilalle, joka haukkui tällä kertaa myös tieteentekijät.
”Minulla on pitkät listat kansainvälisessä vertaisarvioinneissa olleita juttuja, toisin kuin sivumennen sanottuna osalla niistä suomalaisista professoreista, jotka ovat äänekkäimpinä olleen kriitikkokuorossa”, hän kommentoi.
Mattila ristii jalkansa toisinpäin, sitten toisinpäin ja presentoi.
”Yliopistothan ovat hirveän pahansuopia yhteisöjä. Siellä osataan heti paikalla katsoa, kenen artikkeleihin on viitattu eniten, ja sillä sitten nöyryytetään muita.”
”On paradoksaalista, että ollaan niin kauhean ylpeitä omasta sivistyneisyydestä, mutta samaan aikaan keskustelukulttuuri on kuin nelivuotiaiden tarharyhmässä. Jos ne eivät tykkää siitä mitä sanon, ne heittävät muovilapiolla hiekkaa silmiin.”
Mattila on kyllä tottunut hiekan heittelyyn, hän tekee sitä itsekin. Se kuuluu imagoon.
Ilta-Sanomat esimerkiksi uutisoi lokakuussa kuusihenkisestä perheestä, jonka isä on työtön ja äiti kahden tyttärensä omaishoitaja.
Mattila kirjoitti avoimen Facebook-päivityksen: ”Mäkisen perhe selviytyisi varmasti paremmin antamalla vähemmän haastatteluita ja keskittymällä ottamaan edes hieman vastuuta itsestään.”
Jutussa kerrottiin, että asumiskulujen jälkeen perheelle jää käteen 2 800 euroa kuukaudessa.
”Elämänvalinnat lapsien, koirien ja autojen hankkimisesta alkaen kannattaa mitoittaa siten, että kertyneen kokemuksen perusteella onnistuu kannattelemaan itseään edes hieman. On totta, että minulla itselläni ei ole mitään pienintäkään kokemusta niukkuudesta. Tällaiset tarinat eivät valitettavasti kuitenkaan onnistu pehmentämään sydäntäni yhtään. Tukiviidakkoon tarvitaan keppiä ja porkkanaa.”
”Ihmiset helposti ajattelevat, että olipa harkitsematonta”, Mattila sanoo.
”Mutta mä olen itse asiassa aika kalkyloiva. Harkitsen tarkkaan, mitä sanon, enkä peräänny siitä. 2 800 euroa ei ole absoluuttisesti vähän rahaa ja jos se ei riitä, kyse on elämänhallinnallisesta ongelmasta.”
Hän tuntuu luovan tavaramerkkiä sillä, että erottautuu dandymäisine taskuliinoineen ”tavallisesta kansasta”. Hän ei ole lähdössä uudelleen ehdolle kunnallisvaaleihin, koska on havainnut, että on vaikutusvaltaisempi muualla kuin kuuntelemassa eläkeläisiä heidän arjestaan.
”Mä mietin, keihin mä pystyn vaikuttamaan. Mulla on hyvin voimakas miellyttämisenhalu niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa mä oikeasti olen tekemisissä. Siksi mä oon aika hyvä myymään asioita, osaan myötäelää ja lähteä mukaan toisten juttuihin.”
Mutta nimimerkin takaa kiroilevaa yhdyssanahäiriöistä henkilöä hän ei saa käännettyä puolelleen, hän sanoo, joten miksi käyttää sellaiseen aikaa.
”Tämä kuulostaa hirveän elitistiseltä ja ylimieliseltä, mutta ajatelkaa, miten paljon nopeammin tämä maa liikkuisi, jos pelkäämisen ja varomisen sijaan mentäisiin vain eteenpäin.”
Määrätietoinen, visionääri, hirveän älykäs, Mattilaa tuntevat kuvailevat. Ja toisaalta: tuuliviirimäinen, jyrä, bitchy.
Sanaa manipulatiivinen kierrellään eufemismein, vaikkei tarvitsisi. Mattila tietää tämän kaiken. Hän on oppinut jo koulussa näkemään, mitä ihmiset hänestä ajattelevat, ja toimimaan sen mukaan.
Viidenteen luokkaan saakka oli helppoa. Itä-Helsingin hienostoalueen Marjaniemen lähikoulu oli kyläkoulumainen, turvallinen.
Mutta juuri kun piti siirtyä isompaan, Roihuvuoreen, Mattila sai kokeesta lukematta ysi puoli ja silmälasit.
”Sehän siis tarkoitti suunnilleen, että raajat amputoidaan.”
Hän oli pienikokoinen ja kiinnostunut lähinnä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaskunnista.
Mattila kehitti strategian: hän hankki suojelijoita. Koulun ruokintaketjun huipulla olivat punkkarit, jotka pitivät pikkuvanhaa vaahtosammutinta jotenkin liikuttavana. Mattila kulki äidin ostamissa pikeepaidoissa ja salmiakkikuvioisissa neuleissa ja jutteli punkkareille. Aina kun joku yritti röykkyyttää, juttukaverit puolustivat.
Yläasteeseen mennessä Mattila oli jo omien sanojensa mukaan oppinut, että pikkuisen kirjaa vilkaisemalla saa aina kympin. Harmillisesti myös Mattilan isä oli yläasteen johtokunnan jäsen. Hikke ja opejen lellikki, ei kovin suosittua seiskaluokalla.
Hätätilanteiden varalta ei auttanut muu kuin alkaa tehdä luokan kovistyttöjen läksyjä välitunnilla.
”Opo sanoi, että menen hukkaan tavallisessa lukiossa. Kaikkien pettymykseksi kuitenkin menin sellaiseen.”
”Jos on narrin rooli, voi sanoa monista pyhistäkin asioista, että ei tuossa ei ole mitään järkeä.”
Tavallisessa Herttoniemen lukiossa oli niin mukavaa, että Mattila on perustanut sinne oman stipendirahaston. Palkintoja saa hyvistä suorituksista taideaineissa, äidinkielessä ja historiassa.
Hän itse kirjoitti kahdeksan ainetta, kuudesta laudaturin. Latinasta muun muassa, vaikkei ollut lukenut kuin kaksi kurssia ja koe oli laadittu kuuden pohjalta.
”Opettajat eivät löytäneet paperistani yhtään virhettä.”
Opiskeluajan hän vietti ylioppilaspolitiikan kokoomuspiireissä. Puolue oli selvä valinta, tohtorivanhemmilta peritty. Gradu: tutkielma ”merkkituotteiden sosiaalisista tehtävistä” eli nuorista ja brändeistä. Valtiotieteelliseen aihe oli tyhjänpäiväinen ja liian kaupalliselta kalskahtava.
”Opponentti sanoi, että voisit tutustua tuohon ja tuohon ranskalaiseen strukturalistiin. Deleuzeen ja sellaisiin. Koko pointti oli osoittaa, kuinka valtavan oppinut hän on ja kuinka halveksittavan käytännönläheinen mä olen.”
”Sanoin, että kuule, en ole tutustunut enkä aio tutustuakaan. Ja että se selittää, miksi mun graduni on valmis ja hänen gradunsa on siinä samassa pisteessä kuin seminaarin alkaessa.”
Väitöskirjaan meni vain runsaat kolme vuotta.
”Mähän olen sosiologi koulutukseltani ja aika hyvin perehtynyt esimerkiksi köyhyystutkimukseen, minkä erilaiset haukkujat aina unohtavat.”
Eivät Mattilan mediakommentit varsinaista provokaatiota ole, eivätkä brändin rakentamista, ei hän ainakaan myönnä.
”Enhän mä siitä mitään hyödy, että jotkut kokevat mut elitistiksi. Päinvastoin menetän varmasti koko ajan keikkoja sen takia.”
Ärsyttäviä lausunnot kyllä ovat. Kun Mattila avaa suunsa, Professoriliitto lähettää tiedotteen, ettei työelämäprofessoreita saa kutsua professoreiksi.
Hän sanoo, ettei jaksa lavastaa itselleen kovin monta roolia, ei ainakaan ylläpitää niitä kauan. Bisnesmaailmassa sellainen on pakollista: täytyy aina miettiä, mistä mikäkin rahoittaja suuttuu, ja lopputulos on, ettei voi sanoa juuri mitään.
Yliopistolla on toisin.
Siksi häntä pyydetään kertomaan mielipiteitään yhtiöiden hallituksiinkin. Hän on mukana kymmenessä.
”Jos on narrin rooli, voi sanoa monista pyhistäkin asioista, että ei tuossa ei ole mitään järkeä, tuossa on vain hienoja sanoja peräkkäin.”
”On vain tärkeää ymmärtää, miksi minnekin pyydetään.”
Hänen tavoitteensa, se määrätietoinen tavoite, on aina ollut, ettei tarvitse jaksaa hymistellä.
”Taloudellinen riippumattomuus on kiva juttu, mutta vielä suurempi asia on ilmaisun riippumattomuus. Ylellisyys, jota mä olen koko urani rakentanut, on mahdollisuus puhua mahdollisimman vapaasti.”
Kiitos kuuluu kuitenkin ennen kaikkea sille nelivuotiaiden keskustelukulttuurille, joka ei koske pelkkää yliopistomaailmaa.
”En koe olevani mitenkään huimapäinen siinä, mitä sanon. Jos nyt oikeasti ajattelee niitä lausuntoja, niin täytyy olla aika uutisköyhä maa, jos niitä pidetään jotenkin radikaaleina ajatuksina.”
Pekka Mattila
- Ikä: 38
- Syntymäpaikka: Helsinki
- Asuinpaikka: Helsinki
- Työ: Aalto-yliopiston työelämäprofessori, toimitusjohtaja
- Koulutus: valtiotieteiden tohtori, Executive MBA
- Perhe: avomies
- Harrastukset: taidekeräily
Elämäni kuva
