Ydinasepelote ei tee Suomen puolustuksesta uskottavampaa

Kun Suomesta tuli Pohjois-Atlantin liiton jäsen, ydinasepelote ja pelotepolitiikka tulivat osaksi Suomen uutta turvallisuuspolitiikkaa. Kotimaisessa keskustelussa on enimmäkseen painotettu Suomen vastuuta ylläpitää liittouman peloteuskottavuutta –   tai ainakin tarvetta olla horjuttamatta sitä. Ydinaseita on jopa pidetty valtioiden välisten suhteiden ja maamme turvallisuuden kyberneettisinä säätely­mekanismeina.

Kiivaasti on myös taitettu peistä ydinaseiden kauttakulun sallimisesta. Tässä yhteydessä ei ole kuitenkaan pohdittu, mihin ja miksi Yhdysvaltojen ydinräjähteitä pitäisi kuljettaa Suomen alueen kautta.

Samaan aikaan varsinkin rauhanliike on yrittänyt muistuttaa ydinaseiden vaarallisuudesta ja ydinsodan kauhistuttavasta mahdottomuudesta. Keskustelun voi katsoa kulminoituvan kysymykseen ydinenergialain uudistamisesta ja ydinaseiden maahantuonnin, valmistamisen, hallussapidon ja räjäyttämisen kieltävän neljännen pykälän säilyttämisestä tai poistamisesta. Poliittis-­moraalista keskustelua on syytä täydentää tarkastelemalla ydinasepelotteen perusolettamuksia operatiivisen realismin näkökulmasta.

Pelote ymmärretään helposti tietyksi määräksi aseistusta, jolla voidaan joko estää vihamielisten tavoitteiden saavuttaminen tai rangaista vastapuolta sen aggressioista kipeästi. Tästä ei ole ensisijaisesti kysymys. Pelote ei ole mitattava voimatekijä vaan uskomus ihmisen ja varsinkin toisen osapuolen tietoisen toiminnan perusteista. Richard Pricen ja Nina Tannenwaldin yksinkertaistuksen mukaan pelotteella pyritään taivuttelemaan vastustaja olemaan tekemättä jotakin uhkaavaa, jota se haluaisi tehdä, uhkaamalla sitä sietämättömillä kustannuksilla.

Pelotteen perusolettamus on, että alati järkevä ja laskelmoiva päätöksentekijä arvioi vaihto­ehtoisten toimiensa kustannuksia ja valitsee pienempien kustannusten tien. Tähän laskelmointiin pyritään ulkopuolelta vaikuttamaan kasvattamalla oletettujen toimien todennäköisesti arvioitavia kustannuksia. Ajatuksena on, että myöntyväistä tai rauhanomaista käyttäytymistä voidaan edistää joko odotettavissa olevan rangaistuksen kipeyden tai tavoitteiden saavuttamattomuuden avulla.

Pelotevaikutuksen lisäämiseksi valtiot pyrkivät vahvistamaan aseidensa ja joukkojensa suorituskykyä. Asejärjestelmäkokeet, sotaharjoitukset ja informaatio-operaatiot ruokkivat vastapuolen tietoisuutta, mielikuvitusta ja uskomusta tästä kapasiteetista tai todennäköisistä aikomuksista. Toisaalta valtiot mielellään ylläpitävät epävarmuutta mahdollisista toimistaan, jotta vastapuoli ei voi varmuudella laskelmoida kuinka pitkälle uhkailussa ja operaatioissa voi mennä.

Myös rikoslainsäädäntö perustuu osittain peloteajatteluun, mutta edes kuolemanrangaistus ei toimi täydellisenä pelotteena estämään esimerkiksi murhia, terroritekoja tai valtiopetoksia. Rankaisu, kosto tai pakotteet kertovat pelotteen epäonnistumisesta, ei sen vahvuudesta.

Pelotteen toimivuudesta ei ole todisteita. Me emme varmuudella voi tietää, miksi jokin päättäjä toimii tietyllä tavalla. Pelotepolitiikalla ei ole ennustevoimaa, koska se perustuu illuusioihin vastapuolen toimien ennakoinnista, osapuolten välisestä täydellisestä kommunikaatiosta ja ymmärryksestä sekä jo mainitusta kustannusrationaalisesta päätöksenteosta.

Se, että ydinsota tai kolmas maailmansota ei ole (vielä) syttynyt, että Narvaa, Gotlantia tai Ahvenanmaata ei (vielä) ole vallattu, eikä Karjalaakaan, ei todista pelotteen toimivuudesta. Emme tiedä, onko juuri tällaisia aikomuksia olemassa juuri tällä hetkellä tai pysyvästi. Emme voi olla varmoja siitä, mitkä kyvyt tai aikomukset on edes havaittu, saati sitten tulkittu kustannuksia ratkaisevasti lisääviksi ja vihamielisiä päätöksiä estäviksi tekijöiksi. Ehkä pelote estää Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen ydinsodan syttymisen, näin ainakin on syytä toivoa.

Päätöksenteon logiikka on harvoin pelkästään ennakoitavan rationaalista haittojen ja hyötyjen arvioimista. Eri ihmisillä on uskomustensa, kokemustensa, koulutuksensa ja kulttuuritaustansa takia erilaisia tapoja ja mieltymyksiä, joiden perusteella he arvottavat päätöksenteon osatekijöitä. Erilaisilla poliittisilla, strategisilla ja yhteiskunnallisilla kulttuureilla on myös omat arvomaailmansa. Kovan henkisen tai ryhmäpaineen alla voi kylmä rationaalisuuskin haihtua.

Pelotepolitiikka ei selitä mitään eikä sillä ole ennustusvoimaa. Sitä käytetään usein varustautumisen perusteena, vaikka mikään tietty aseistuksen määrä tai laatu ei tee autuaaksi. Pelotteen valuvika ei parane sementtiä lisäämällä.

Monet uskovat ja toivovat lännen ja nyt myös Suomen puolustamiseksi tarkoitetun ydinaseen ehkäisevän Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen maatamme vastaan. Tällaisen tilanteen sattuessa Venäjää rangaistaisiin nimenomaan ydinaseiskulla tai sen suurhyökkäys pysäytettäisiin ydinaseiden käytöllä. Näin kerrotaan. Tavanomaisen puolustuskyvyn ennaltaehkäisevän kyvyn ydinaseusko sivuuttaa riittämättömänä.

Natossa perusteltiin kylmän sodan aikana ydinaseen mahdollista ensikäyttöä Neuvostoliiton ja Varsovan liiton ylivoimaisella tavanomaisella voimalla. Kun mikään muu ei pysäyttäisi panssariyhtymiä ennen Atlantin rantaa, oltiin valmiita ydinaseen käyttöön sodankäynnin välineenä. Nykyisen puna-armeijan auttamattoman heikko suorituskyky ei kuitenkaan näytä vähentäneen lännen henkistä ydinaseriippuvuutta.

Suomen ja myös Baltian maa-alueiden puolustaminen on liittouman kokonaisstrategian kannalta toisarvoista tai parhaimmillaankin välillistä. Voitaneen kriittisesti arvioida, että rankaisu, kosto tai edes viivästetty esto ei todennäköisesti ole uskottava tällaisissa vähäarvoisissa tilanteissa.

Toki Suomella ja Virollakin on poliittiset itseisarvonsa, mutta Naton ja Venäjän välinen sota kyllä ratkaistaisiin pikemminkin Pohjois-Atlantilla ja/tai Manner-Euroopassa. Maantieteelle emme voi mitään, eikä ydinasetta suurella todennäköisyydellä käytettäisi Suomen puolustamiseksi. Samalla on myönnettävä, että edellä mainittu epävarmuustekijä voisi jäytää Kremlinkin mielessä.

Päittemme yläpuolella tapahtuvaan sotilaspoliittiseen päätöksentekoon vaikuttavat kysymykset niin paikallisten arvojen tärkeydestä kuin rankaisun tai toimeenpanon nopeudestakin. Ohjukset ja hävittäjäpommittajat toki toimittavat räjähteitä maaleihinsa nopeasti, mutta liittouman päätöksenteko osoittautunee sekä vaikeaksi että hitaaksi.

Peloteuskovaisten on syytä myös huomata, ettei asetelma ei ole yksipuolinen: Venäjän oma ydinase vaikuttaisi lännen (rationaalisen) laskelmoivaan päätöksentekoon. Ovatko Lontoo tai Washington valmiita uhkaamaan vaikkapa tulevan Leningradin sotilaspiirin esikuntaa tai sen voimayhtymiä, kun tämä vaarantaisi esimerkiksi Los Angelesin? Mitä kauheampi on kosto, sitä vaikeampaa on kaikkien osapuolten tehdä päätöksiä.

Ydinräjähde on ydinräjähde eikä mikä tahansa taistelukentän ase. Sen tuhovaikutus ei m­itenkään erota taistelevia henkilöitä taisteluun osallistumattomista. Suomen tai muun liittouman maan puolustaminen rajoitetun ydinsodan keinoin tarkoittaisi ydinaseiden käyttöä omalla, jo menetetyllä tai itärajan läheisyydessä olevalla alueella. Kaakonkulmalla tämä voisi esimerkiksi tarkoittaa ydinaseen käyttöä Kymijoen ja valtakunnanrajan välisellä tai Viipurin–Karjalan­kannaksen alueella. Ei kai tästä mitään hyvää seuraisi?

Varhaisia ydinasefantasioita seurailevat mieli­piteet rajoitetun ydinsodan mahdollisuudesta ja sen säätelyvaikutuksesta ovat akateemisia ja äärimmäisen vaarallisia. Mikä tahansa paikallinen ydinsotaskenaario olisi Suomelle totaalinen.

Suomen ja Baltian maiden kohdalla Venäjän päätös olla hyökkäämättä näihin maihin perustuu todennäköisemmin paikalla olevan sotilaallisen voiman – puolustuksen – torjuntakykyyn kuin ydinaseen mahdolliseen käyttöön rankaisun välineenä tai muihin vähempiarvoisiin rankaisuihin, kuten pakotteisiin tai muualta keskitettävän sotilaalliseen voimaan.

Ydinase on eskaloivana ja tuhoavana aseena epäuskottava, ja niin sanotut nopean toiminnan joukot ovat harvoin tarpeeksi nopeita ja suorituskykyisiä. Baltian maatkin ovat viime vuodet halunneet nimenomaan rautaa rajalle ja liittolaisten sangen pysyvää läsnäoloa. Maat ovat viimeinkin ryhtyneet kehittämään omaa kovaa puolustuskykyään.

Poliittisesti Suomen tukeutuminen ydinaseen ensikäyttöön tai ydinaseiden taistelukäyttöön merkitsisi maamme pitkään harjoittaman ydinaseiden leviämistä vastustavan ja niiden käytettävyyttä kyseenalaistavan politiikan romuttamista. Tälle ei ole tarvetta edes Nato-Suomessa.

Kuten tammikuussa julkaistussa Ulkopoliitti­sen instituutin ydinasepeloteraportissa Naton ydinasepelote ja Suomi huomautetaan, jäsenmaill­a on kovinkin paljon toisistaan poikkeavat ydinasekannat. Ei Suomea tarvitse tässä tikun nokkaan nostaa.

Suomen ydinasepolitiikan on katsottava pelote­politiikkaa pidemmälle. Sen sijaan, että turvautuisimme ydinaseeseen, meidän on vähennettävä omaa ja maailmanlaajuista ydinaseriippuvuutta. Keskeistä ydinasepolitiikassamme onkin Naton päämäärien ja periaatteiden mukaisesti oltava ydinasevalvonnan ja ydinaseriisunnan korostaminen.

Omassa puolustuspolitiikassamme ja sotaopin jatkuvassa kehittämisessä voimme edelleen tukeutua alueelliseen puolustukseen, laajaan reserviin ja vahvaan maanpuolustustahtoon. Voimme edelleenkin turvautua vahvaan tavanomaiseen puolustukseen ilman mitään viitteitä, vihjauksia tai leikittelyä rajoitetun ydinsodan mahdollisuudesta. Niin sanotun Nato-Suomen maa-, meri- ja ilmavoimat pärjäävät entistä paremmin yhdessä Ruotsin, Norjan ja muiden jäsenmaiden puolustus­voimien kanssa.

Pelotepolitiikka ei myöskään oikeuta meitä unohtamaan sekä Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaan että Pohjois-Atlantin liiton sopimuksen ensimmäiseen artiklaan pohjautuvaa pysyvää velvoitetta riitojen rauhanomaisesta ratkaisemisesta. Washingtonin sopimus ei muuten tunne pelotetta eikä ydinaseitakaan. 

Mika Kerttunen on valtiotieteiden tohtori ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasstrategian dosentti.

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 3/2024. Kanavan voit tilata täältä.