Töiden jälkeen
Eetu Viren teki paskaduunista puheenaiheen vuonna 2006. Nyt hän kohahduttaa Työstäkieltäytyjäliiton nimissä.
Toimittaja tarrasi sanavalintaan saman tien.
”Mikä on paskaduuni, jos saa sen verran keskeyttää?”
Prekaariaktivisti Eetu Viren oli juuri yrittänyt kertoa perustulon eduista, muttei saanut päättää virkettään rauhassa. Hontelo nuori mies, löyhä kauluspaita, kulmakarvojen yli valuva pörheä otsatukka. Ylen A-talk-keskusteluohjelma, keskiviikko 3. toukokuuta 2006.
Viren kääntyi kohti toimittaja Jan Anderssonia ja alkoi luetella paskaduuneja: ”Hampurilaisravintolassa työskentely, siivoaminen seitsemän euron tuntipalkalla, vuokratyöfirmojen…”
24-vuotias Viren oli kutsuttu ohjelmaan, koska hän kuului Prekariaatti.org-nimiseen aktivistiverkostoon, joka pyrki parantamaan pätkä- ja silpputyöläisten asemaa.
Se oli ollut vappuaattona järjestämässä perustuloa vaatinutta Euromayday-marssia, jonka jälkeinen juhlinta oli riistäytynyt mellakaksi VR:n makasiineilla Helsingissä. Oli tullut kärhämää palokunnan ja poliisien kanssa, ja nyt Viren sai puolustella aktivistien toimintaa ja selittää heidän ajatuksiaan.
Paskaduunipuheista nousi äläkkä. Sana ei suinkaan ollut Virenin keksintö, mutta tämä keskustelu ponnautti sen julkiseksi piñata-nukeksi, jota alettiin kepittää kilpaa.
Ei perustuloa bilettäjille! julistivat poliitikot. Missä ihmeen ilmaisutaidon lukioissa näitä nykynuoria oikein kasvatetaan? paheksuivat pääkirjoitussivujen kolumnistit. Tutkijat kiskottiin selittämään pätkätyösukupolven murheita.
Oikeastaan Virenin tarkoituksena ei ollut haukkua kenenkään työtä vaan kehnoja työehtoja. Silti hänet leimattiin julkisuudessa nahjukseksi. Kaduilla ja kahvilajonoissa oli toisin. Tuntemattomat eivät tulleet saarnaamaan työmoraalista, vaan kiittelemään: vihdoin joku puhui työelämästä täyttä asiaa.
Eetu Viren on tehnyt jo etukäteen selväksi, ettei häntä kiinnosta puhua itsestään.
”Ajattelu ja toiminta eivät ole henkilökohtaisia asioita”, kuuluu näkemys.
Viren istuu Musiikkitalon kahvilassa Helsingissä suunnilleen niillä paikkeilla, joilla nuoret juhlijat kivittivät poliiseja vappuna 2006. Tukka on huomattavasti lyhyempi kuin 13 vuotta sitten, eikä makasiinejakaan enää ole. Osa niistä paloi vain pari päivää paskaduunilausunnon jälkeen, ja viimeisetkin rippeet purettiin viime vuonna.
Välissä Viren on ehtinyt tehdä paljon, ainakin työnvieroksujan perikuvaksi: aiemmin muun muassa työskennellä Helsingin kaupungin liikennelaitoksen HKL:n asiakaspalvelussa ja sittemmin suomentaa ja kirjoittaa pinon yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta sekä väitellä tohtoriksi. Viime lokakuussa Itä-Suomen yliopistossa tarkastettu väitöskirja käsitteli ”rahaa kapitalismille keskeisenä yhteiskunnallisena suhteena”. Nyt työn alla on brasilialaisen antropologin Eduardo Viveiros de Castron Metafísicas canibais -teoksen suomennos.
Myös aktivismi on jatkunut. Prekariaattiliike hiljeni pian vapun 2006 jälkeen, mutta sittemmin Viren on esimerkiksi puolustanut romanikerjäläisiä Vapaa liikkuvuus -verkostossa, osallistunut talonvaltaukseen ja toimittanut teoreettis-poliittisia verkkolehtiä Kumua ja Megafonia.
”Pikemminkin pitäisi kysyä, mikseivät kaikki kapinoi nykyistä yhteiskuntaa vastaan, kuin miksi joku tekee niin”, hän sanoo.
Mutta se Virenin omasta elämästä. Olennaisin, eli paskaduunipuheiden perimmäinen sanoma, ei ole vuosien varrella muuttunut. Vaatimukset työllisyyspolitiikan radikaalista muuttamisesta ovat lähinnä vain kirkastuneet, Viren vakuuttaa.
Työttömien työmoraali ja silpputyöläisten sosiaaliturva ovat yhä tapetilla. Lokakuussa 2017 esikoiskirjailija Ossi Nyman kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa olevansa ”ideologisesti työtön”, joka välttelee kaikkea typeräksi katsomaansa aherrusta. Seurasi moraalimyrsky, joka muistutti häkellyttävän paljon vuoden 2006 paskaduunikohahdusta.
Heti perään, alkuvuodesta 2018, uutiset täyttyivät juuri voimaan tulleesta työttömyysturvan aktiivimallista. Malli leikkasi työttömyysturvaa niiltä työttömiltä, jotka eivät kolmessa kuukaudessa tee tarpeeksi työtä tai osallistu TE-toimiston palveluihin. Seuraus: poliittisia lakkoja, SAK:n mielenosoitus Senaatintorilla ja mallia vastustanut kansalaisaloite, joka keräsi yli 140 000 allekirjoitusta. Sittemmin hallitus on laatinut aktiivimalliin helpotuksia.
Virenin mielestä Nymanin nostattama raivoryöppy ja poliitikkojen pyrkimykset lisätä työttömien kontrollia ovat merkkejä samasta: vakituisen palkkatyön varaan rakennettu yhteiskunta on tiensä päässä. Paheksunta ja kontrolli näyttävät epätoivoisilta yrityksiltä tarrata palkkatyöyhteiskunnan viimeisiin riekaleisiin, hän sanoo.
”Palkkatyöstä on tullut uskonkappale, jota pitää puolustaa entistä kovemmin silloin, kun se alkaa horjua.”
Syitä kriisiin etsitään Virenin mukaan väärästä osoitteesta, työttömistä.
”Aktiivimallista tulee mieleen sotaelokuvien kohtaus, jossa konekivääri menee jumiin ja alkaa räiskiä sattumanvaraisesti ympäriinsä.”
”Aktiivimallista tulee mieleen sotaelokuvien kohtaus, jossa konekivääri menee jumiin ja alkaa räiskiä ympäriinsä.”
Viime vuoden helmikuussa paheksuntavuorossa oli Uudenmaan työ- ja elinkeinotoimiston johtaja Jarmo Ukkonen. ”Ei voi kuin ihmetellä”, hän päivitteli Ylen haastattelussa.
Syynä ihmetykseen oli joukko aktivisteja, joka oli marssinut Helsingissä Kampin TE-toimistoon ja pitänyt konsulttipuhetta parodioivan fläppitauluesitelmän otsikolla ”After Work 2018”. Tempaus sai laajan mediahuomion.
Vasta perustettuun ryhmään kuului myös Eetu Viren, ja joukkion nimeksi oli keksitty vielä paskaduuniakin raflaavampi sana: Työstäkieltäytyjäliitto.
Nimensä mukaisesti liitto kannustaa ihmisiä kieltäytymään työstä. Sen keskeisiä teesejä: Vastikkeeton perustulo kaikille. Työttömyysturvan karensseista luovuttava. Työttömien syyllistämisen loputtava.
Ryhmän ytimessä on parisenkymmentä aktiivia. On järjestetty hengailuiltoja ja puistojuhlia, osoitettu mieltä SAK:ta vastaan ja julkaistu pamfletti, jossa esimerkiksi jaetaan vinkkejä työn välttelyyn.
Tuore ponnistus on maaliskuussa ilmestyvä, Into-kustantamon julkaisema Työstäkieltäytyjän käsikirja, johon on muun muassa koottu verkkokyselyllä kerättyä kokemusaineistoa työttömyydestä. Kirjoittajina ovat Työstäkieltäytyjäliiton keskeiset nimet, Virenin lisäksi esimerkiksi kirjailijat Johannes Ekholm, Harry Salmenniemi ja Pontus Purokuru.
Kirjan tekstit ovat vakavampaa pohdintaa työelämän murroksesta kuin monet liiton tähänastiset ulostulot, joissa on mukana tuhti tujaus ivaa. Esimerkiksi pamfletissa julkaistiin huumevalistusta imitoiva kirjoitus, jonka mukaan kevyet työt ”toimivat porttina raskaaseen työmaailmaan” ja ”työriippuvuus kehittyy helposti koko perheen ja ystäväpiirin ongelmaksi”.
”Parodian tarkoitus on ollut saada ihmiset pohtimaan näitä asioita itse ilman, että heille aletaan saarnata mitään”, Viren selittää.
Jos katsotaan tilastoja, väitteelle perinteisen palkkatyön murenemisesta ei saada ehdotonta tukea. ”Tyypillistä” eli kokoaikaista ja vakituista palkkatyötä tekevien osuus työllisistä on pysynyt jotakuinkin samana koko 2000-luvun.
Tosin prosenttiosuudet eivät kerro kaikkea. Virenin ja Työstäkieltäytyjäliiton analyysi menee tiivistettynä näin: Raskaan teollisuuden kukoistuskaudella koko yhteiskunta kääriytyi palkkatyön ympärille. Sen varaan kasattiin eläkkeet ja muu sosiaaliturva, työterveyshuolto ja omistusasumista tukeva asuntopolitiikka. Työvoiman saatavuus ja elintason nousu turvattiin nostamalla palkkoja järjestelmällisesti.
Mutta tuo ajanjakso jäi historiallisesti lyhyeksi ja on nyt päättymässä. Nyt iso osa yritysten voitoista tulee muualta kuin niiden sisällä tehdystä, rahallisesti korvatusta työstä. Siksi työntekijöiden voima neuvotella palkoista ja työehdoista on heikentynyt.
Viren kehottaa ajattelemaan vaikkapa Googlea: tavallaan kaikki netin käyttäjät tekevät sen puolesta vapaaehtoista työtä klikkailemalla hakukonetuloksia, joiden avulla myydään mainostilaa yrityksille.
Viren nyökkää kohti viereistä pöytää, jossa nainen naputtelee kannettavaa tietokonetta keskittyneen näköisenä. Kas, koneessa on tuttu omenalogo.
”Kaikki, jotka tässäkin kahvilassa istuvat Macbookin ääressä näyttämässä cooleilta, rakentavat osaltaan Applen brändiä. Noiden laitteiden haluttavuus ei synny pelkästään yhtiön pääkonttorissa.”
Työstäkieltäytyjäliiton mukaan työn käsite pitäisi määritellä uudelleen: lähes kaikki elämä lastenhoidosta somettamiseen ja kaupunkikulttuuripuuhasteluun avaa mahdollisuuksia tuottaa rahaa jollekin. Siksi siitä pitäisi maksaa palkkana perustuloa.
”Ajatuksenamme on, että työtä alettaisiin katsoa sen tuottaman yhteiskunnallisen hyödyn eikä pelkästään rahallisen arvon näkökulmasta.”
Tämä poikkeaa aika tavalla argumenteista, joita perustulon puolesta on totuttu kuulemaan. Nyt eduskuntavaalien alla esimerkiksi vihreät ja vasemmistoliitto ovat kaupanneet perustuloa ennen kaikkea tapana yksinkertaistaa mosaiikkimaista sosiaaliturvaa, jolloin työn vastaanottamisesta tulee entistä kannattavampaa.
Väärä lähtökohta, sanoo Viren. Työstä kieltäytymisestä pitäisi tulla entistä kannattavampaa.
Työstäkieltäytyjäliiton mukaan riittävän suuri perustulo toimisi eräänlaisena pätkä- ja silpputyöläisten lakkokassana. Siis mahdollisuutena kieltäytyä vaikkapa siivoamisen kaltaisista, heikosti palkatuista töistä, kunnes työehtoja olisi pakko parantaa – tai antaa työt suosiolla robottien hoidettaviksi.
Viren hieraisee leukaansa ja nojautuu taaksepäin. Hän painottaa, ettei Työstäkieltäytyjäliitto suinkaan kannusta kieltäytymään kaikesta työstä, vaan ainoastaan sellaisesta, jonka keskeinen päämäärä on yrityksen omistajien rikastuttaminen hinnalla millä hyvänsä.
Sellaiset työt ovat Virenin mielestä pikemminkin tuhoisia kuin hyödyllisiä. Ne kaappaavat koko elämän, typistävät sen CV-kelpoisiksi yksilösuorituksiksi ja laittavat koetukselle työntekijän jaksamisen lisäksi vielä ilmaston ja ympäristönkin.
”Nykyäänhän on talouden kannalta hyvä, jos yksi kaataa öljyä mereen ja toinen menee puhdistamaan. Siinä luodaan jo kaksi työpaikkaa.”
Miten tällaisesta työstä sitten käytännössä kieltäydytään? Virenin mukaan tapoja on muitakin kuin ossinymanilainen ”ideologinen työttömyys”: Yrittäjäksi ryhtyminen, perhevapaalle jääminen. Se, että tekee työnsä niin hyvin, että se muuttuu voiton tuottamisen näkökulmasta tehottomaksi.
”Näin haastattelun siivoojasta, joka perusti oman firman siksi, että hänen mielestään alan isot yritykset tuottavat huonoa jälkeä ja hän itse tahtoi siivota kunnolla. Luulin ensin, että se oli parodiaa, mutta totta se oli. Perustulo olisi hyvä keino tukea tällaista toimintaa.”
Työstäkieltäytyjäliitolla on tarjota monta kaunista ideaa, mutta lopulta vain vähän konkretiaa siitä, miten ne käytännössä toteutetaan.
On siis heittäydyttävä tylsäksi.
Jos kansa innostuisikin joukolla kapinoimaan Virenin maalailemia kauhutarinatöitä vastaan, eikö poliitikkojen todennäköisin vastaus olisi pikemminkin sarja uusia aktiivimalleja kuin kaikille maksettava, elämiseen riittävä perustulo? Tai jos vaatimus suurehkosta perustulosta lopulta menisi läpi, eikö se kannustaisi yhteisen hyvän tuottamisen sijaan lähinnä vapaamatkustamiseen?
”Ihmisillä näyttää olevan motivaatiota tehdä yleisesti hyödyllistä työtä, kuten hoitaa lapsia, siitä huolimatta, että palkka on surkea. Ei raha nytkään toimi ainoana motivaationa”, Viren sanoo.
Ja sitten kysymyksistä ilmeisin ja tylsin: millä rahoitettaisiin peräti 1 400 euron perustulo, jota Työstäkieltäytyjäliitto on vaatinut? Liittoa edustanut Johannes Ekholm kuittasi vuosi sitten Kauppalehdessä veroprosenttilaskelmien pyörittelyn ”mielikuvituksettomaksi”.
”Ei 1 400 euron perustulo olekaan teknisesti mahdollista heti, vaan vähitellen”, Viren sanoo ja tarkentaa, että se vaatisi koko rahajärjestelmän perusteellista muuttamista.
Eikö sellainen sinkoudu jo utopian puolelle?
”On se paljon realistisempaa kuin haaveilu täystyöllisyysyhteiskunnasta.”