Venäläistutkijat syyttivät suomalaisia sotavankien tappamisesta: Asiakirjat todistavat systemaattisen historian vääristelyn

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Itä-Karjalan suomalaismiehityksen historiaa yritetään kirjoittaa Venäjällä uudelleen vääristelemällä lähteitä ja tekemällä niistä outoja tulkintoja, kirjoittaa Irina Takala Kanava-lehden numerossa 4/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

Kolme vuotta sitten Petroskoin yliopiston professorit Juri Kilin ja Sergei Verigin esittivät hieman aiemmin julkistettuihin Venäjän federaation turvallisuuspalvelun FSB:n arkiston asiakirjoihin viitaten olettamuksen, että Stalinin vainojen uhrien muistohautausmaalle Sandarmohiin Äänisen pohjoispuolelle on saatettu haudata myös neuvostoliittolaisia sotavankeja.

Väittämän mukaan nämä olisivat menehtyneet suomalaisten leireillä tai miehittäjien teloittamina.

Tämän ”tieteellisen hypoteesin” vahvistukseksi Venäjän sotahistoriallinen seura on järjestänyt vuosina 2018 ja 2019 kaivauksia Sandarmohissa. Ne suoritettiin epäammattimaisesti ja ilman säädettyjä lupia, ja niistä seurasi laajojen kansalaispiirien paheksunta. Esiin kaivettujen muutamien henkilöiden jäännösten tutkimustulokset ovat edelleen julkaisematta.

Monet ovat pitäneet Venäjän sotahistoriallisen seuran ja petroskoilaisten professorien toimia yrityksenä kirjoittaa historiaa uudelleen ja muuttaa Sandarmohin merkitystä.

Tällaiset olettamukset vahvistuvat, kun tarkastellaan Sandarmohiin tiiviisti liittyneiden henkilöiden kohtaloita. Karhumäen museon entinen johtaja ja Sandarmohin muistomerkkien ylläpitäjä Sergei Koltyrin on tuomittu kuudeksi vuodeksi rangaistussiirtolaan.

Teloituspaikan löytäjä ja tutkija Juri Dmitrijev puolestaan istuu jo neljättä vuotta Petroskoin tutkintavankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä tekaistusta syytteestä. Karjalan tasavallan historioitsijat yrittävät naamioida Memorial-järjestöä vastaan suunnatun, monien mielestä poliittisesta tilauksesta laaditun ”Dmitrijevin jutun” omituisilla ”tieteellisillä hypoteeseilla”.

Haastatteluissa Verigin on useaan otteeseen kertonut valmistelevansa kirjaa, jossa uusia asiakirjoja arvioitaisiin ja niillä todistettaisiin hänen ja Kilinin ”hypoteesi” perustelluksi. Johan Bäckman on julkaissut Sandarmohin arvoitus -kirjan suomeksi ja venäjäksi vuonna 2019.

Kuulusteltavan nimi on väärin, päivämäärät ovat sekaisin, ja tekijä esittää oman tekstinsä asiakirjan lainauksena.

Historiantutkijana olen tutkinut Veriginin ja lehtimies Armas Mashinin julkaisun hieman täydennetyn venäläisen version ja yrittänyt ymmärtää, kuinka tekijät käyttävät selvityksessään faktoja ja asiakirjoja.

Taskukokoisen kirjan, lähinnä vihkosen, venäjänkielisen alkuteoksen alaotsikko Osa I. Mitä metsän kätkössä piilee antaa lukijan ymmärtää, että metsikön salaisuuksien paljastuksen jälkeen on luvassa lisää paljastuksia.

Osa I koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen on kirjoittanut Verigin, joka on historiatieteiden tohtori. Tarkastelen tässä ensin sitä.

Tekstiä on mahdoton kutsua tieteelliseksi tutkimukseksi jo pelkästään siksi, ettei siinä ole lainkaan viittauksia lähdeaineistoihin. Ainoa viite sivulla 22 viittaa Memorial-järjestön verkkosivulle. Siellä on tietoa kadonneesta puna-armeijalaisesta Maksim Šišiginistä, jonka tapausta Verigin tarkastelee kirjoituksessaan. Palaan tähän myöhemmin.

Ensimmäisillä kahdella sivulla Verigin esittelee jo aiempien suomalaisten tutkimusten pohjalta tunnetut tiedot suomalaisista leireistä, joilla pidettiin neuvostoliittolaisia sotavankeja.

Alussa on myös suomalaisen historioitsijan Antti Kujalan tutkimuksiin pohjautuvia, valikoituja tilastotietoja leirien kuolleisuudesta. Tätä voi pitää eräänlaisena myönnytyksenä Veriginin ”tieteellistä hypoteesia” ankarasti kritisoinutta tutkijaa kohtaan.

Lukija odottaa kärsimättömänä todisteita tämän hypoteesin vahvistamiseksi. Kirjan julkaisemista edeltäneessä haastattelussa oli lupailtu arvioita, jotka pohjautuisivat FSB:n Keskusarkiston kokoelmien ainutkertaisiin asiakirjoihin.

Niiden tulisi näyttää toteen leirien joukkoteloitukset, Karhumäen seudun linnoitustöihin käytettyjen sotavankien jäänteiden hävittäminen ja suomalaisten suorittamat sotavankien teloitukset Sandarmohissa.

Kyseiset asiakirjat ovat vuonna 2015 salassapitomääräyksestä vapautettua Neuvostoliiton Karjalan rintaman Smerš-vastavakoiluhallinnon aineistoa Karhumäen alueella olleista Suomen sotavankileireistä vuosilta 1943–1944. Aineisto käsittää kuuden henkilön kuulustelupöytäkirjat ja niiden perusteella laaditut selonteot viidestä leiristä.

Kyseiset asiakirjat ovat ilmestyneet internetissä jo vuonna 2017, ja niihin voi tutustua kuka hyvänsä. Smeršin kuulustelupöytäkirjat ovat erityislaatuista lähdeaineistoa ja edellyttävät huolellista todentamista. Mutta jopa nämä pöytäkirjat osoittavat, etteivät ampumiset Karhumäessä olleet luonteeltaan joukkoteloituksia vaan pikemminkin harvinaisia poikkeustapauksia.

Pöytäkirjoissa ei mainita teloituspaikoista mitään. Niissä ainoastaan kuvaillaan kuulusteltavien kertoman perusteella leirien arkea, niiden sijaintia ja pohjapiirroksia, sotavankien määrän vaihtelua, päiväjärjestystä, muonitusta ja vankien työmaita (linnoitustyömaita niihin ei kuulu), leirien johtoa ja vartiointia.

Näiden asiakirjojen perusteella voi laatia vakavasti otettavia, yleistettävissä olevia johtopäätöksiä ainoastaan vertailemalla asiakirjoja muihin lähteisiin. Smeršin aineiston kriittinen tarkastelu aloitettiin jo vuonna 2017 Anna Jarovajan selvityksessä, jossa asiakirjat esitellään kokonaisuudessaan.

Kuolleisuus suomalaisten sotavankileireillä oli todella erittäin korkea, minkä suomalaisetkin tutkijat myöntävät.

Sandarmohin arvoitus -kirjan tekijät ovat jättäneet huomiotta muiden asiantuntijoiden esittämät käsitykset eivätkä ole kiinnittäneet lainkaan huomiota valtavaan suomalaisten tutkijoiden tekemään tutkimustyöhön. Sen tuloksena syntyi muun muassa internet-tietokanta  suomalaisten vankeudessa kuolleista 19 000 neuvostoliittolaisesta sotavangista.

Professori Verigin kuvaa kahdessa luvussa (jotka kattavat kaikkiaan kymmenen sivua) kyseisten asiakirjojen sisältöä sitä mitenkään analysoimatta ja kylvää sekaan kuvausta huonosti vastaavia johtopäätöksiä.

Esimerkiksi sivulla 14 hän kirjoittaa: ”Suomalaisten sotavankileirit olivat saksalaisia suurempia. Niistä monessa oli yli tuhat vankia.” Tämän jälkeen tekstissä on lukuja, jotka osoittavat kolmessa Karhumäen leirissä olleen 200–260 vankia, yhdessä noin 500 ja viimeisessä noin tuhat.

Kirjoituksen perustaminen yhteen kyseenalaiseen neuvostoliittolaiseen lähteeseen ja suomalaisten lähteiden huono tuntemus johtavat suoranaisiin virheisiin.

Verigin kirjoittaa sivuilla 14–15 kolme eri kertaa, että leiri No. 72 oli ”Ahvelambi”-nimisessä kylässä. Karhumäen piirissä todella on Ahvenlampi-niminen kylä, mutta se on perustettu vuonna 1953 metsätyöläisten asutukseksi Paateneen kyläneuvoston alaisuuteen. Suomalaisten lähteiden  mukaan leiri L72 sijaitsi Ahvenjärvellä eli Ostretšjessä lähellä Tšjobinoa.

Johtopäätös korkeasta kuolleisuudesta Suomen sotavankileireillä syntyy Veriginin kirjoituksessa yhden ainoan henkilön, Georgi Andrejevitš Tšernovin, kuulustelupöytäkirjan perusteella. Hän on ollut sotavankina leirillä No. 31.

Sivulla 19 Verigin kirjoittaa: ”Sotavankien itsensä mielestä tilanne oli vuoden 1942 puoliväliin asti pahin leirillä No. 71 Toisen Kumsan kylässä. Siellä kuolleisuus ylitti sata prosenttia alkuperäisestä sotavankijoukosta, eli kaikki leirille alussa tuodut vangit kuolivat nälkään, kulkutauteihin, raskaaseen työhön ja teloituksiin.”

Tšernovin kuulustelupöytäkirjassa lukee tarkkaan ottaen seuraavasti: ”Kuulin muilta sotavangeilta, että 71. leirissä oli korkea kuolleisuus (yli 100 %, siellä nimittäin kuolivat sekä alkuperäiset vangit että kuolleiden tilalle tuotuja). Se leiri oli sotavankien mielestä vuoden 1942 puoliväliin asti sikäläisistä leireistä pahimmassa maineessa.”

Jopa kuulustelupöytäkirjaan kirjatuista huhuista puuttuu sana ”teloitus”. Myöskään Smeršin selonteossa Toisen Kumsan kylän leiristä ei mainita joukkosurmia. Sen sijaan siinä kerrotaan, että leiri oli tilapäisluonteinen ja lakkautettiin, kun kaikki vangit oli jaettu muihin leireihin.

Kuolleisuus suomalaisten sotavankileireillä oli todella erittäin korkea, minkä suomalaisetkin tutkijat myöntävät. Suomen Kansallisarkiston tietokannan perusteella voidaan kuitenkin todeta, että juuri tuolla leirillä kuolleisuus oli yksi pienimmistä. Olisiko ammattihistorioitsijan tässä syytä alkaa pohtia lähteen todistusvoimaa ja sen tulkintaa?

 

Verigin käyttää lähteitä varsin suurpiirteisesti. Todistellessaan, että Karhumäen leireillä ammuttiin vankeja pienimmistäkin kurinpidollisista rikkeistä, jopa ilman syytä ja ahkerasta työnteosta huolimatta, hän kirjoittaa: ”Kiinni otettu Suomen tiedustelun asiamies, entinen Karhumäen leirin No. 74 sotavanki Stepan Ivanovitš Makarihin kertoi Karjalan rintaman Smerš-vastavakoiluhallinnon kuulustelussa 22. lokakuuta 1943, että [syksyllä 1942 ’Pitkäksi’ kutsuttu suomalainen kersantti ampui leirillä kaksi sotavankia.

Työhönsä keskittynyt sotavanki Maksim Šišigin ei työn aiheuttaman melun vuoksi kuullut hänen käskyään järjestäytyä riviin leirille paluuta varten vaan jatkoi töitä. Kersantin hermot pettivät ja ’Pitkä’ ampui Šišiginin muiden sotavankien nähden. Toisen vangin ’Pitkä’ ampui keväällä 1943 tämän lähdettyä omin luvin töistä]” (sivut 21–22).

Kuulustellun kertomus on esitetty hakasulkeissa, joten lukija olettaa sitä sanatarkaksi lainaukseksi asiakirjasta. Tarkastellaanpa siis asiakirjaa.

Kyseessä on 21. lokakuuta 1943 päivätty kuulustelupöytäkirja (kuulustelu on päättynyt yhdeltä yöllä 22. päivän puolella). Siihen on kuulusteltu Kontupohjan asukasta ja partisaania Stepan Ivanovitš Makaršinia (ei Makarihinia), joka on jäänyt vangiksi joulukuussa 1941.

Makaršinia kutsutaan ”kiinniotetuksi”, kun taas ”Suomen tiedustelun asiamiehenä” häntä pidetään vasta leiristä kertovassa selonteossa, joka on laadittu tammikuun 1944 lopussa. Katkelma pöytäkirjasta (sivu 6) on tällainen:

”Kysymys: Oliko nöyryytyksiä, joista olisi seurannut kuolema, tai teloituksia?

Vastaus: Nöyryytyksiä, joista olisi seurannut kuolema, ei ollut, mutta kaksi ampumistapausta oli: 1) sotavanki Šišigin ammuttiin syksyllä 1942, koska hän ei kuullut työpaikalla käskyä alkaa järjestäytyä kotiinlähtöön, 2) keväällä 1943 sotavanki Pavel ammuttiin lähdettyään omine lupineen töistä hakemaan leipää. Muita tapauksia ei ollut”.

Veriginin tekstissä mainittu kersantti ”Pitkä” esiintyy pöytäkirjan kolmannella sivulla:

”Kysymys: Keitä tiedätte leirin päällystöstä tai käskemään nimitetyistä sotavangeista?

Vastaus: (…) 3) Kersantti, jota sanottiin ’Pitkäksi’, suomalainen, noin 35-vuotias, tarkasti sotavankien tekemiä töitä, suhtautui vankeihin petomaisesti, ampui omin käsin kaksi vankia, Šišiginin ja Pavelin.”

 

Miten tulisi suhtautua historioitsijan johtopäätöksiin, jos hän on näin huolimaton lähteiden kanssa? Kuulusteltavan nimi on väärin, päivämäärät ovat sekaisin, ja tekijä esittää oman tekstinsä asiakirjan lainauksena.

Asiakirjassa ei kerrota Šišiginin etunimeä. Miksi hänet on nimetty Maksimiksi? Milloin hän katosi Itä-Karjalassa? Samassa taistelussa Louhesta Kiestinkiin johtavan tien 45. kilometrin kohdalla 10. marraskuuta 1941 katosi myös Konstantin Šišigin, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin Maksim ja ehkä sukulainen. Heidän nimensä ovat rinnakkain Memorialin laatimassa surmattujen listassa, joten voisiko kyseessä olla Konstantin?

Suomalaisesta tietokannasta (johon Verigin ei ole tutustunut) löytyy Maksim Šišigin, joka kuoli alaleiri L21:llä 11. tammikuuta 1942 ”yleiseen heikkouteen”. Hän ei siis mitenkään voinut päätyä ammutuksi leirillä L74 syksyllä 1942. Lisäksi L21 sijaitsi varsinaisessa Suomessa.

On varsin todennäköistä, että 1906 syntynyt Maksim Borisovitš Šišigin Molotovin oblastista, joka Venäjän federaation puolustusministeriön ylläpitämän tietokannan mukaan katosi taistelussa 10. marraskuuta 1941, on sama henkilö, joka suomalaisen tietokannan mukaan kuoli vankina 11. tammikuuta 1942. Mitä tekemistä tällä on Karhumäen leirien kanssa? Mistä vangin nimi on peräisin? Vaikuttaa siltä, ettei tekijä ole huomannut tarkastaa tietoja, joista kirjoittaa.

On erikoista, että professori Verigin rakentaa johtopäätöksensä Smeršin kuulustelemien sotavankien lausuntojen varaan ja kutsuu sitten pöytäkirjan laatineiden majuri Bubnovin ja yliluutnantti Krasilnikovin perässä kuulusteltavia ”vakoilijoiksi” ja ”Suomen tiedustelun asiamiehiksi”, eikä kuitenkaan todista asiaa asiakirjoin mitenkään.

Tähän kaikki viittaukset asiakirjoihin tekstissä rajoittuvatkin.

Huippusalaisen sotilaskohteen rakennustöistä tai niissä puurtavista sotavangeista ei ole ainuttakaan kuvaa.

Veriginin tekstin neljäs luku on otsikoitu: ”Onko Sandarmohin teloitusmontuissa neuvostoliittolaisia sotavankeja?” Tämä on keskeisin kysymys, joka ”Veriginin ja Kilinin hypoteesin” ilmestymisestä asti on kiinnostanut kaikkia.

Luvussa on yksi sivu.

Siinä esitetään kaksi väitettä, joita kukaan ei ole kyseenalaistanut: 1) suomalaiset käyttivät leireinään paikalla jo sijainneita NKVD:n leirejä, 2) Karhumäestä on Sandarmohiin 12 kilometriä ja sieltä etulinjaan yli 10 kilometriä. Johtopäätöksenä esitetään, että Sandarmohin hiekkakangas oli ”epäilemättä hyvin Suomen sodanjohdon tiedossa, sillä se sijaitsi hyvin vartioidulla rintaman selusta-alueella. Olisi luontevaa että Karhumäen keskitysleireissä menehtyneet sotavangit, joita oli vähintään useita satoja, olisi haudattu Sandarmohiin” (s. 24).

Olisi luontevaa todistaa tämä asiakirjoihin perustuen.

Viidennessä luvussa ”Neuvostoliittolaiset sotavangit Karhumäen linnoitusaluetta rakentamassa” (kaksi sivua) kerrotaan Veriginin kiistasta suomalaisten tutkijoiden kanssa siitä, kuka oikeastaan rakensi nämä linnoitteet.

Suomalaisten mukaan huippusalainen kohde valmistui suomalaisten työläisten ja ammattimiesten voimin. Verigin taas väittää, että työvoimana käytettiin satoja (tekijän mielisana) neuvostoliittolaisia sotavankeja. Hänen mukaansa on ”varsin mahdollista”, että raskaissa töissä kuolleet olisi ”myös haudattu Sandarmohiin” (s. 27).

Verigin todistaa asian tähän tapaan: ”Muutama vuosi sitten Suomen Sota-arkisto sijoitti ’SA-Kuva’ -sivustolle tuhansia valokuvia toisen maailmansodan aikaisista Suomen sotatoimista Neuvostoliittoa vastaan. Niiden joukossa on kymmeniä kuvia, jotka esittävät neuvostovankien elämää ja toimia Karhumäen linnoitusalueen rakennustöissä Suomen miehitysaikana 1941–1944. Kysymys siis on rauennut itsestään.” (s. 26).

Kyseessä olevalla SA-kuva-arkiston sivustolla on tosiaankin valtava määrä valokuva- ja videoaineistoa toisen maailmansodan ajoilta. Haulla ”Karhumäki 1941–44” löytyy 1862 valokuvaa sota-ajan Karhumäestä, mutta huippusalaisen sotilaskohteen rakennustöistä tai niissä puurtavista neuvostoliittolaisista sotavangeista ei ole ainuttakaan kuvaa.

Myös kuvien alle suomeksi tai ruotsiksi kirjoitetut merkinnät todistavat tämän. Mikäli professori Verigin ei niitä olekaan kyennyt lukemaan, kirjan julkaisija Johan Bäckman ei ole voinut olla ymmärtämättä niitä.

Kirjan lopussa tekijät julkaisevat kyseiseltä sivustolta kuusi kuvaa ikään kuin todisteina esittämästään totuudesta. Kiintoisaa on, ettei ruotsinkielisiä kuvatekstejä ole käännetty venäjäksi eikä niitä kommentoida tekstissä mitenkään. Ehkäpä siksi, ettei venäläinen lukija ymmärtäisi, mitä niihin todella kätkeytyy.

Ensimmäisissä kolmessa kuvassa on sotavankeja kuvattuina eri kulmista, järjestäytyneinä ja marssimassa keittiöön. Yhdessä kuvassa on leiriparakki ja kahdessa vankeja töissään. Näistä toisessa venäläinen vanki askaroi hakun kanssa Karhumäen kaduilla.

Yksi kuva ansaitsee enemmän huomiota. Siinä on neljä henkilöä tekemässä polttopuita ja teksti: ”Sabotaasi! Hetkeksi valvomatta jääneet venäläiset vangit sahaavat ratapölkkyjä.” Kaikki kuvat on päivätty 21.–22. maaliskuuta 1942.

 

Tekstinsä viimeiset 12 sivua Verigin on omistanut hänen ja Kilinin ”tieteellisen hypoteesin” ympärillä velloneille keskusteluille. Lopussa hän syyttää ”liberaalidemokraattisia” (Veriginin sanonta) tiedotusvälineitä ja pyrkii todistamaan Sandarmohin historiallisen muistomerkin alueella tehdyt kaivaukset oikeutetuiksi.

Tässä kohtaa Verigin puhuu itsestään jostakin syystä kolmannessa persoonassa. Osan päättää pienimuotoinen loppulause ”Edessä on vielä paljon työtä.”

Jopa lukija, joka ei ole perehtynyt uudentyylisen historiankuvauksen hienouksiin ja erityispiirteisiin, pettyy tämän osan luettuaan. Vastausta Veriginin ja Juri Kilinin esittämään arvoitukseen ei löydy.

Teksti jättää kokonaisuudessaan epämiellyttävän vaikutelman, jota toistuvat kielioppi- ja välimerkkivirheet vielä lisäävät. Myös kirjoituksen tyyli jättää toivomisen varaa. Esimerkkinä tästä esitän yhden lauseen: ”Parhaat suomalaissotilaat olivat rintamalla, ja alempitasoinen ihmisaines palveli selustassa keskitysleirien vartijoina” (s. 11).

Kirjan toisen osan ”Kuka ei halua Sandarmohin salaisuuksien paljastuvan ja miksi?” (40 sivua) kirjoittaja on lehtimies Armas Mashin, ja se on omistettu Sandarmohista julkisuudessa käydyille kiistoille. Mashinin näkemys on varsin yksipuolinen ja kiistanalainen. Tekstissä pyritään ”paljastamaan paljastajien todellisia kasvoja” ja mennään henkilökohtaisuuksiin muun muassa Juri Dmitrijevia ja Sergei Koltyrinia kohtaan. Tämän tunteellisen ja paikoittain jopa epäeettisen tekstin arviointi on mielestäni turhaa.

Yhdessä asiassa saatan olla samaa mieltä tämän Venäjän nykyajan historiankuvauksen uuden tyylilajin luojien kanssa: ”Sandarmohin arvoitukset ovat ratkaistavissa. Avain ratkaisuun on kärsivällisessä etsinnässä ja objektiivisissa tutkimuksissa” (s. 86).

 

Kirjoittaja Irina Takala on on Petroskoin valtionyliopiston dosentti ja Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen vanhempi tutkija. Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2020. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.