Yöllä säpsähdän hereille

Toimittaja pelkää työelämän typeryyttä, europarlamentaarikko menetettyjä mahdollisuuksia. Kirjailija on levoton, kun tytär menee uimaan. Toinen huolestuu, kun ujot vaikenevat.

iso kysymys
Teksti
Suomen Kuvalehti
Koonnut
Elina Järvinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Jukka Viikilä, 49

Kirjailija

”Oman henkeni puolesta en enää pelkää, mutta lapsena ja nuorena pelkäsin. Pelkäsin väkivaltaa, joka on kaikkien poikien kohtalo, sekä kovien että pehmojen. Minkä tahansa kulman takana voi odottaa aivokuolema, riippumatta kaupungista, asuinalueesta tai vuorokaudenajasta. Oli opittava lukemaan maastoa ja ihmisiä, vaihtamaan kadunpuolta, juoksemaan. Joskus astuttava rohkeasti pelkoa vastaan. Kerran saimme rauhan, kun ystäväperheen väkivaltaiset pojat kävivät kiusaajien ovella rautaputkien kanssa. Viikilän veljeksiin koskeminen tiesi katkenneita luita ja siivotonta kuolemaa.

Enää en pelkää ruumiini puolesta – sydämeni on revitty rinnastani samaan tapaan kuin Indiana Jones -elokuvassa Tuomion temppeli – mutta rakkaimpieni puolesta pelkään liikaakin. Aina kun tyttäreni on uimassa, olen levoton. Jos näkisin tyttäreni putoavan korkealta, hyppäisin perään.

Kun suurimmat pelot hetkeksi helpottavat, tilalle ilmestyy pienempiä pelkoja. Kun pienet pelot väistyvät, vielä pienemmät ottavat vallan. Ei ole niin pientä vaaraa, ettei se saisi kauhuihin.

Toisinaan säpsähdän yöllä hereille: Entä jos Nvidian osakkeen vastustaso ei pidäkään? Mitä jos vitsini tulkittiin sittenkin väärin? Entä jos Kirjallisuuden ystävissä haukutaan tänäänkin Finlandian voittanutta kirjaani?

Elämästäni on tullut niin siistiä, että tavallisimmat pelkoni ovat silkkaa turhamaisuutta. Usein pelkään joutuvani häpeämään. On sietämätöntä ajatella miten monenlaiset asiat katson peittelyn arvoiseksi ja miten mitättömiä asioita kaunistelen, jotta näyttäisin vähän paremmalta muiden silmissä.

Kaikkeen pelkuruuteen on kuitenkin lääke: luovuttaminen, myöntyminen, käsien levittäminen. On hyvä levittää välillä kätensä, vaikka vain liikunnan vuoksi.”

Heidi Hautala, 66

Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja

”Pelkään sulkeutuvia ovia, menetettyjä mahdollisuuksia. Ihmiset ovat vastoin parempaa tietoaan taipuvaisia tekemään ratkaisevia päätöksiä ja korjaamaan kurssia vasta pakon edessä. Usein liian myöhään.

Venäjän kohdalla oli pitkään nähtävissä, mitä on tulossa. Suunta tuli selväksi jo yli kymmenen vuotta sitten. Osallistuin tuolloin demokratiaa vaativiin mielenosoituksiin Moskovassa ja tutustuin oppositiojohtaja Boris Nemtsoviin, joka sittemmin murhattiin. Moskovan protestit tukahdutettiin väkivaltaisesti, ja Venäjällä alkoi kansalaisyhteiskunnan sekä riippumattomien tiedotusvälineiden määrätietoinen alasajo.

Viimeistään Krimin valtauksen muutama vuosi myöhemmin olisi pitänyt herättää Euroopan päättäjät. Sen sijaan Venäjän vastaiset pakotteet jäivät laihoiksi ja Suomessa sitouduttiin venäläiseen ydinvoimaan. Kurssia ei korjattu. Toimimalla ajoissa ja päättäväisesti olisimme voineet nostaa sodan kynnystä, ehkä jopa ehkäistä Venäjän verisen hyökkäyksen Ukrainaan.

Toivon ja uskon, että meillä suomalaisilla on rohkeutta päättää Nato-jäsenyydestä ajoissa emmekä sulje tätä ovea itse edestämme.

Aikamme suurimman haasteen, ilmastokriisin, kohdalla ovi on kovaa vauhtia painumassa kiinni. Planeettamme tulee liki väistämättä lämpenemään yli turvallisena pidetyn 1,5 asteen rajan. Mahdollisuus kurssin muutoksen on silti vielä olemassa, ja sen aika on nyt.

Vauhdittamalla vihreää siirtymää uusiutuviin energialähteisiin voimme katkaista Euroopan riippuvuuden fossiilisista polttoaineista ja torjua ilmastonmuutosta. Samalla suljetaan rahahanat Venäjän kaltaisilta valtioilta, jotka polkevat ihmisoikeuksia ja kansainvälistä järjestystä. Tätä mahdollisuutta ei saa jättää käyttämättä.”

 

 

Tuija Siltamäki, 30

Ylioppilaslehden päätoimittaja

”Oltuani vuosikymmenen työelämässä havaitsin, että ruumiini on alkanut luhistua. Joinakin aamuina koko hiirikäteni on puutunut tunnottomaksi. Ranka rutisee kuin saappaan alle murskautuva jyrsijä.

Suuret ikäluokat tuhosivat itsensä metsätöissä, me istumalla. Vapaa-aika on optimoitava töistä palautumiseen. Toimistotyössä halvaantunutta ruumista täytyy vetristää hiihtämällä, kyykkäämällä ja uimalla, menetettyä keskittymiskykyä elvyttää lukemalla ja laittamalla illalla laitteet pois. Elämällä kuin huippu-urheilija tai munkki nukkuu yönsä hyvin ja voi aamulla lähteä virkeänä vartiksi istumaan maanalaiseen putkeen, joka kuljettaa oman ja muiden mätänevät ruumiit toimistoihin istumaan.

Lähes kaikilla ikäisilläni toimistotyötä tekevillä ystävilläni on eskapistisia alanvaihtofantasioita. Vain puoliksi vitsillä haaveillaan kukkakaupoista, fysioterapiasta ja kelloseppäkoulusta. Nostalgisoin lapsuuteni pakkotyötä heinäpelloilla ja hevostalleilla. Sitten googlaan maaseutu- elinkeinojen työehtosopimuksen ja havaitsen, että tallityöntekijän ansioilla olisi hankala elää näin kermaperseistä elämää, ja tyydyn traagiseen kohtalooni, kireisiin hartioihin ja unettomuuteen. Jälkimmäinenkin on nykyään hallinnassa. Rintaani liimattu vittuileva muovinpala raportoi hiljattain, että palaudun kemiallisavusteisten yöunieni aikana päivän kuormituksesta erinomaisesti.

Silti ikäisteni tapaan mietin, miten tätä pitäisi jaksaa vielä melkein 40 vuotta. Vuonna 2019 mielenterveyssyyt olivat ensimmäisen kerran yleisin syy jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Nuoria ahdistaa, kun tuntuu, että on tiedettävä yhä aiemmin, mitä aikoo isona tehdä. Tavanomaisia jaksamisongelmia on lähes kaikilla. Usein puhutaan salonkikelpoisesti työelämän ’paineista’ ja ’kuormittavuudesta’, kun monesti todellisuudessa se, mitä ei jakseta, on nykyisen työelämän typeryys ja turhuus. Jos toimistotyöläiset menisivät lakkoon, mitään ei seuraisi.”

 

Sirpa Kähkönen, 57

Kirjailija

”Pelkään sitä, miten puhe kovenee. Nyt kun Euroopan tilanne on tällainen, ja maailmankin.

Keskustelun ilmapiiristä tulee autoritaarinen, jopa aggressiivinen. Pitää esittää selviä ja nopeita mielipiteitä. Sellaiseksi keskustelu muuttuu. Jos harkitsee tai empii, pohtii toista näkökulmaa, joutuu helposti vastaamaan syytöksiin: Tätäkö sitten haluat? Haluatko, että meille käy näin?

Tällaisina aikoina sovittelevammille näkökannoille ja ajatusten välimuodoille ei ole tilaa, ja se tuntuu kauhean pelottavalta. Esimerkiksi rauhanomaisuudesta puhumista saatetaan väheksyä. Niin kuin se olisi typerää lässytystä.

Kaltaiselleni ihmiselle tämä on vaikeaa. Olen ollut ujo. Olen tarvinnut turvallisen ilmapiirin, jotta olen pystynyt ilmaisemaan mielipiteitäni. Olen mieluummin kirjoittanut kuin puhunut, ja rohkeuden löytäminen on ollut pitkä prosessi. Eikä esimerkiksi koulu ole meitä 1960-luvun lapsia siihen kannustanut.

Kun ilmapiiri on kova, minunlaiseni ihmiset herkästi vaikenevat. Se voi johtaa siihen, ettei erilaisia näkökantoja kuulla ja ajattelu kapeutuu.

Ja kun puheet kovenevat, asenteet kovenevat. Siitä on lyhyt matka toimiin, joilla on peruuttamattomat seuraukset. Eikä tämä koske vain valtionpäämiehiä vaan myös kansalaisia ja arkea. Olet joko puolesta tai vastaan.

Olen tutkinut paljon sota-aikoja ja ihmisten mielialoja ja kirjoittanut niistä. Ja vaikka en halua ajatella, että se, mikä tapahtui ennen, tapahtuu vääjäämättä nytkin, sota väistämättä vaikuttaa moniin sukupolviin. Niin se on. Sota on aina sukupolvien mittainen taakka.”

Iso kysymys -juttusarjassa on pohdittu elämän tarkoitusta, rakkautta ja kuolemaa. On kysytty, mikä on syntiä ja mitä pitää pyytää anteeksi. Mikä saa kadehtimaan? Kenen viereen istuisit illalliselle? Jutut löytyvät osoitteesta Suomenkuvalehti.fi