Jumalan puolella
Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill tukee kirkkonsa avulla presidentti Putinin sotatoimia.
Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa on todennäköisesti tupaten täynnä, kun Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill aloittaa 23. huhtikuuta pääsiäisyön liturgian. Valtion televisiokanavat lähettävät jumalanpalveluksen suorana venäläiskoteihin.
Ukrainan sodan takia Kirillin puhetta seurataan tällä kertaa hyvin tarkasti muuallakin kuin Venäjällä.
Kun patriarkka piti samassa kirkossa 6. maaliskuuta tärkeän sovintosunnuntain saarnan, hän paalutti ortodoksikirkon vankasti presidentti Vladimir Putinin Ukrainan-sodan tukijaksi.
Sovinto oli kaukana. Kirillin saarna tihkui samoja armottomia sanavalintoja kuin Putinin katkera puhe, jolla tämä perusteli Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirkon päämies julisti, että ihmiskunnan on valittava, asettuuko se Jumalan puolelle vai häntä vastaan.
Patriarkka ruoski homoseksuaalisuuden ja Pride-kulkueiden turmelemia länsimaita ja Ukrainan johtoa, joita hän kutsui vihamielisiksi pahan voimiksi. Venäjän miehittämässä Itä-Ukrainassa asuvat hyvät ja oikeauskoiset kristityt, muualla Ukrainassa vallitsee harhaoppisuus.
Vuodatus tyrmistytti kirkkokuntia kautta maailman. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo sanoi Kirillin tekevän Putinin valheista johtamansa kirkon opinkappaleita. Puhe oli ”surullinen pohjanoteeraus ja tietoista harhaanjohtamista”.
Kun tiedot Venäjän sotilaiden surmaamista siviileistä Butšassa paljastuivat, arkkipiispa Leo vetosi Kirilliin:
”Kristuksen tähden, tuomitkaa tämä pahuus!”
Vuodesta 2009 lähtien Venäjän ortodoksikirkkoa eli Moskovan patriarkaattia johtaneen Kirillin linjan ei silti pitäisi olla yllätys.
Kirkko on Venäjällä ollut kautta historian tiiviisti kytköksissä valtakoneistoon. Niin se oli myös Neuvostoliitossa, jonka kasvatteja ovat sekä Kirill että nykyinen patriarkaatti.
Kommunistipuolue alkoi Leninin johdolla heti lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen ajaa alas ortodoksikirkkoa, jonka se näki kilpailevan kanssaan neuvostokansalaisten sieluista.
Kirillin saarnapaikka Kristus Vapahtajan katedraali on ateistisen hävitystyön tunnetuimpia vertauskuvia. Joulukuussa 1931 ympäri maailmaa levisi kommunistihallinnon propagandafilmi, jossa Moskovan tuolloin mahtavin rakennus luhistui dramaattisessa räjäytyksessä maan tasalle.
Henkitoreissaan ollut ortodoksikirkko sai yllättävän pelastajan vuonna 1943. Entinen pappisseminaarilainen, diktaattori Josif Stalin tarvitsi sitä neuvostovallan apuriksi lujittamaan kansan sotamoraalia natsi-Saksaa vastaan.
Sen jälkeen virallinen kirkko oli osa kommunistipuolueen johtamaa valtiojärjestelmää. Se toimi vallanpitäjien ehdoilla ja edisti heidän tavoitteitaan.
Niin papiston yksilöllinen urakehitys kuin kirkon oma asema olivat tiiviisti sidoksissa puolueuskollisuuteen. Länsimaissa vallitsi silti sitkeä harhakäsitys, että kirkko oli Neuvostoliitossa vapauden puolesta taisteleva instituutio.
Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 romahti, Kristus Vapahtajan katedraali rakennettiin uudelleen ortodoksiuskon virinneen elinvoiman näkyvimmäksi tunnukseksi.
Mutta myös Kirillin kirkko on työkalu, jonka iskusuunnan säätää Kreml.
”Neuvostoliiton romahtaessa kirkko oli täysin alaston, KGB oli soluttautunut sinne”, sanoo entinen suurlähettiläs René Nyberg. Hän teki pitkän diplomaattiuran 1970-luvulta lähtien Neuvostoliitossa ja Venäjällä.
Kirkolla oli puutetta koulutetusta papistosta, ja se taisteli kaoottisissa olosuhteissa, joissa joka puolelta nousi karismaattisia uskonjulistajia.
”Lopputulos oli, että Kirillin edeltäjä, patriarkka Aleksei II onnistui vakiinnuttamaan kirkon aseman valtiovallan avulla.”
Nyberg toimi suurlähettiläänä Moskovassa uuden Venäjän sekasortoisina alkuvuosina 2000–2004. Hän muistelee keskusteluaan pitkäaikaisen talousministerin German Grefin kanssa, jolle Putin oli antanut laajat valtuudet uudistaa Venäjän talousrakenteet.
”Kysyin häneltä, voidaanko bolševikkihallinnon ottamaa omaisuutta palauttaa entisille omistajilleen. Tämä restituutiohan toteutettiin esimerkiksi Baltian maissa. Grefin kanta oli äärimmäisen jyrkkä: se ei ole mahdollista.”
Kirkon omaisuus alkoi kuitenkin karttua huomattavasti, Nyberg korostaa.
Muiden valtaa ja vaurautta saalistaneiden tavoin ortodoksikirkko huomasi, että Neuvostoliiton romahdus tarjosi sille tilaisuuden kohentaa tilannettaan.
Neuvostoaikaan vallanpitäjillä ei ollut merkittävää omaisuutta, ”ehkä joku datša siellä täällä”, kuten Nyberg sanoo.
”Nyky-Venäjällä oligarkit ovat luoneet valtavia omistuksia. Niiden keräämiseen ja ylläpitoon on käytettävä laajaa lahjontaa. Syvä korruptio koskee myös kirkkoruhtinaita. Se on tuomittavaa ja syö kirkon arvovaltaa.”
Venäjällä on kasvanut epäpyhä kolmiyhteys: turvallisuuspalveluiden silovikki-virkamiesten, miljardöörioligarkkien ja ortodoksikirkon yhteinen tehtävä on palvella ylintä valtiovaltaa.
Moskovan patriarkaatti on tiiviisti verkostoitunut muiden Putinia tukevien ja häntä varallisuudestaan ja vaikutusvallastaan kiittävien voimatekijöiden kanssa. Sen side valtiovaltaan on nykyään ehkä jopa lujempi kuin neuvostoaikoina.
Kirill aiheuttaisi heti vahinkoa omalle asemalleen ja kirkolleen, jos hän arvostelisi Putinin sotaretkeä Ukrainaan tai presidentin muita tavoitteita.
Sama pätee muihin uskontokuntiin. Venäjän islamilaisten yhteisöjen uskonoppineet julkaisivat 17. maaliskuuta yhteisen julistuksen, jossa antoivat täyden tukensa Putinille ja Venäjän ”puolustukselliselle sotilaalliselle doktriinille”.
Putinia ja Kirilliä yhdistää oppi venäläisestä maailmasta, Russkij miristä. Sen poliittinen keskus on Moskova ja henkinen päämaja Ukrainan pääkaupunki Kiova, ortodoksisen Venäjän valtakunnan alkukoti. Kokonaisuutta johtavat yhdessä vahva poliittinen hallitsija ja häntä tukeva kirkon päämies.
Putin perusteli Krimin valtauksen oikeutusta tällä opilla. Hän muistutti, että siellä kastettiin ruhtinas Vladimir, joka perusti Kiovan Venäjän 980-luvulla. Syntyi pohja ”uskonnolle ja kulttuurille, jotka yhdistävät Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän kansoja”.
Myös Kirill julistaa kirkon tehtäväksi puolustaa ”jumalallista ja historiallista totuutta”: Kiovan Venäjän kansat ovat yhtä huolimatta niitä jakavista poliittisista rajoista. Uskovaisten tulisi rukoilla yhdistymisen puolesta.
Patriarkan sotilaspoliittisetkin kannanotot ovat kuin suoraan Putinin suusta.
”Venäjälle luvattiin 1990-luvulla, että sen turvallisuutta ja arvovaltaa kunnioitettaisiin. Silti Venäjää vihollisenaan pitävät voimat ovat yhä avoimemmin tunkeutuneet lähemmäksi rajojamme. Naton jäsenmaat ovat vahvistaneet sotilaallista läsnäoloaan piittaamatta Venäjän huolesta, että näitä aseita jonain päivänä saatetaan käyttää sitä vastaan”, Kirill kirjoitti 11. maaliskuuta Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteerille Ioan Saucalle.
”Nämä poliittiset tahot ovat ottaneet tehtäväkseen alistaa Venäjän. Ne eivät ole säästelleet voimiaan tai varojaan täyttääkseen Ukrainaa aseilla ja sotilasneuvonantajilla.”
Lännessä vallitsee laaja yksimielisyys, että välit Venäjän kanssa eivät voi korjaantua niin kauan kuin Putin on vallassa. Venäjän ortodoksikirkkoa voi odottaa yhtä pitkä henkinen eristys.
Kirill syntyi ja kasvoi Leningradissa Putinin ja tämän sisäpiirin tavoin.
Kirillin, 75, ja Putinin, 69, yhteys alkaa kirjaimellisesti kehdosta: Putinin kastoi ortodoksikirkon jäseneksi Kirillin isä, pastori Mihail Gundjajev.
Pappistausta ohjasi Kirillin eli Vladimir Mihailovitš Gundjajevin ammatinvalintaa. Myös hänen isoisänsä Vasili Gundjajev oli pastori, joka tuomittiin 1920–1930-luvuilla pahamaineisille Solovetskin saarten vankileireille.
Kirill valmistui vuonna 1970 Leningradin hengellisestä akatemiasta. Kirkko nimitti hänet jo seuraavana vuonna Venäjän ortodoksikirkon edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, jonka keskuskomitean ja toimeenpanevan komitean jäsenenä hän toimi pitkään. Vuonna 1989 hänet nostettiin Moskovan patriarkaatin ulkomaansuhteiden johtajaksi.
Yhdysvaltalainen talouslehti Forbes kirjoitti vuonna 2009 arkistojen paljastavan, että Kirill oli Neuvostoliiton salaisen turvallisuuspalvelun KGB:n aktiivinen agentti edeltäjänsä patriarkka Aleksei II:n tavoin.
Varhaisimmat maininnat Kirillin yhteydestä KGB:hen löytyvät KGB:n arkistoista helmikuulta 1972. Kirill oli tuolloin vasta 25-vuotias, ja hänestä käytettiin peitenimeä ”Mihailov”.
Tiedot ”Mihailovista” löysi ortodoksipappi Gleb Jakunin, jolla oli vapaa pääsy KGB:n arkistoihin presidentti Boris Jeltsinin nimittämän tutkimuskomitean jäsenenä. Komitean työnä oli selvittää KGB:n yhteydet Neuvostoliiton loppuaikoina elokuussa 1991 tehtyyn vallankaappausyritykseen.
Jakunin osoitti vuonna 1992 julkaistussa raportissa Moskovan patriarkaatin ja sen johdon toimineen vuosikymmeniä tiiviissä yhteistyössä KGB:n kanssa.
KGB oli itse arvioinut vuonna 1991, että vain noin 15–20 prosenttia papistosta kieltäytyi yhteistyöstä sen kanssa.
Suurin osa KGB:n ”Mihailoville” antamista tehtävistä näyttää liittyneen hänen toimintaansa kansainvälisissä tehtävissä. Kirkkojen maailmanneuvostossa hänen piti edistää Neuvostoliitolle suotuisien henkilöiden pääsyä tärkeisiin virkoihin ja saada järjestö muotoilemaan Neuvostoliitolle sopivia julkilausumia.
Pian Jakuninin raportin jälkeen KGB:n eläköitynyt arkistonhoitaja Vasili Mitrokhin loikkasi Britanniaan tuomisinaan noin 20 000 arkistosivua.
On todennäköistä, että Kirillin suhde myös KGB:n seuraajaan FSB:hen on läheinen. Papistoa valvoi KGB:n viides direktoraatti, Neuvostoliiton poliittinen poliisi. Monet sen jäsenet päätyivät avaintehtäviin FSB:hen.
Kun Kirill siunasi Moskovassa FSB:n akatemiaa vastapäätä rakennetun ortodoksikirkon peruskiven 2012, hän kiitti FSB-johtaja Aleksandr Bortnikovia patriarkaatin saamasta tuesta ja siitä, että kirkko rakennetaan ”akatemian johdon ja opiskelijoiden” aloitteesta.
Bortnikov kuuluu Ukrainan ”sotilaalliseen erikoisoperaation” suunnitelleeseen Putinin ydinjoukkoon.
Lähteenä on käytetty myös René Nybergin kirjaa Patriarkkoja ja oligarkkeja (Siltala, 2019).