Velipekka Nummikoski: kokoomuspolitrukki ja vesijohdottoman kodin poika
Kaikkien aikojen kokoomuspolitrukki tulee mökistä, jossa ei ollut vesijohtoa.
9
MIN
Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtaja Velipekka Nummikoski (kok) muistaa yhä ensimmäisen automatkan valtioneuvoston edustuskartanosta Königstedtistä Helsinkiin.
Oli kevättalvi vuonna 1990, kokoomus oli hallituksessa ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen, ja Nummikoski oli juuri palkattu kansliaministeri Ilkka Kanervan (kok) avustajaksi Harri Holkerin (kok) sinipunahallitukseen. Ministerin esikunnassa hänellä oli suora pääsy vallan sisäpiiriin.
Helsingin lähestyessä, mustan auton kyydissä, Nummikoski kävi mielessään läpi siihenastista elämäänsä.
”Mietin kaikki lapsuudet, mummit ja kaikki, ja ajattelin, kuinka sälli istuu tässä ministeriauton etupenkillä. Että niin se elämä paiskoo.”
Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, Nummikoski tietää ministerien kanssa työskentelemisestä kaiken mahdollisen. Oppositiokauden jälkeen kokoomus on ollut joko pääministeripuolueena tai muuten yhteensä kahdeksassa hallituksessa. Alexander Stubbin (kok) ministeristö on ensimmäinen, jota Nummikoski ei ole avustanut joko valtiosihteerinä tai erityisavustajana.
Hänen lisäkseen kokoomuksessa ei ole ketään toista, joka olisi työskennellyt hallituksessa sekä Holkerin, Esko Ahon, Paavo Lipposen, Matti Vanhasen, Mari Kiviniemen että Jyrki Kataisen pääministerikausilla.
”Seitsemän hallitusta, viisi ministeriötä, neljä päämiestä: Kanervan jälkeen vielä Olli-Pekka Heinonen, Sauli Niinistö ja Katainen. Hallitusten määrän pitäisi olla suomenennätys tai ainakin hyvin lähellä”, Nummikoski laskee.
Ennätysmiehen tie kokoomuksen taustajoukkoihin oli kuitenkin hyvin erilainen kuin monella hänen avustajatoverillaan.
Ei ollut sattumaa, että Nummikoski ajatteli Kanervan ministeriautossa ensimmäiseksi juuri äidinäitiä.
Kemijärveläisen au-lapsen isä asui Ruotsissa, ja asuntolanhoitajana työskennellyt äitikin oli joutunut lähtemän töihin muualle Pohjois-Suomeen. Nummikoski muistaa, että äiti kävi muutaman viikon välein tapaamassa poikaansa, mutta muuten hän eli kaksistaan mumminsa kanssa ylioppilaaksi tuloon asti.
”Muutin hänen luokseen, kun olin kahden tai kolmen. Mummi hoiti minua alkuvuodet, ja jossain vaiheessa osat vaihtuivat, kun hänelle tuli enemmän ikää.”
Kemijärven keskustan tuntumassa sijainneessa kotimökissä ei ollut mitään mukavuuksia. Vedet kannettiin ulkoa, eikä talossa ollut edes sisävessaa. Elämä helpottui vasta teini-iässä, kun mummi ja tyttärenpoika pääsivät kerrostaloon.
Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta lapsuus oli onnellinen. Äidinäiti oli jo jäänyt eläkkeelle, joten hän oli iltapäivisin yleensä kotona. Koulun jälkeen siellä oli useimmiten seuraa.
”Vaikka lähtölava oli varmasti sosiologien mielestä alhaalla, koti oli turvallinen ja minusta pidettiin hyvää huolta”, Nummikoski muistelee. ”Henkinen turvallisuus vaikuttaa loppujen lopuksi taloudellisia puitteita paljon enemmän siihen, miten elämä myöhemmin kantaa.”
Äidinäiti ei puhunut kotona politiikkaa, mutta muuten hänellä oli vahvat periaatteet, ja hän myös eli niiden mukaan.
”Työ ja ahkeruus olivat mummille valtavan korkeassa arvossa. Vielä kansaneläkkeellä hän kävi siivoamassa kirkkoa. Se ei ollut hänestä mitenkään omituista.”
Pienenä Nummikoski olisi voinut päästä kunnan maksamille kesäleireille, mutta mummi vastusti niille menemistä periaatteen vuoksi. Tärkeintä oli tulla toimeen itse, ilman yhteiskunnan apua, vaikka sitä kuinka tarjottiin.
Tyttärenpoika tarkkaili, kuunteli ja teki johtopäätöksensä. 22.11.1977 – hän muistaa yhä ajankohdan tarkkaan – Nummikoski liittyi Kemijärven kokoomuksen nuoriin.
Politiikka vei nuoren miehen mukanaan. Pian Nummikoskesta tuli nuorten paikallisjärjestön puheenjohtaja, sitten Lapin piirin puheenjohtaja ja lopulta koko nuorisoliiton varapuheenjohtaja.
Kun kokoomus pääsi 1987 hallitukseen ja puoluetoimistolle tarvittiin sijaisia ministerien avustajiksi siirtyneille, Nummikoskesta tuli vs. suunnittelusihteeri.
Työhönottohaastattelu oli mieleenpainuva. Puoluesihteeri Jussi Isotalo ja poliittisen osaston päällikkö Aarno Kaila olivat jo udelleet melkein kaiken mahdollisen, kun he vielä lopuksi kysyivät, oliko Nummikoski ollut 1983 paikalla Lahden puoluekokouksessa. Kokoomuksen eri kuppikunnat olivat ottaneet siellä tiukasti yhteen, kun Pertti Salolainen oli haastanut puheenjohtajana olleen Ilkka Suomisen.
”Kaila ja Isotalo kysyivät huumorimielessä, kumpaa olin äänestänyt. Vastasin siihen, että Kalle Sysikaskea. Hän oli siihen aikaan kokoomuksessa hyvin tunnettu hahmo, joka sai kaikissa puoluekokouksissa yhden tai kaksi vitsiääntä.”
Jälkeenpäin Nummikoski sai kuulla, että vastaus oli tehnyt haastattelijoihin vaikutuksen. ”Kailan Arska sanoi, että se ratkaisi valinnan. Hänen mukaansa olin osoittanut oikeaa henkistä asennetta.”
Nummikoskelle oli alusta asti selvää, että politiikassa hänen paikkansa oli taustalla. Vuonna 1987 hän oli eduskuntavaaleissa täyte-ehdokkaana, kun Lapissa tarvittiin listoille joku vähän nuorempi, mutta se jäi ainoaksi kerraksi. Muutaman tuhannen markan budjetilla ääniä tuli kolmisensataa.
”Julkipoliitikon ammatissa pitää olla palo julkisuuteen. Jos sitä ei ole, sinne ei kannata lähteä”, hän sanoo.
Muutama vuosi sitten Nummikoskea pyydettiin puhumaan kokoomuksen uudelle avustajakunnalle poliittisen avustajan työstä. Tärkein viesti oli: pysykää nöyrinä.
”Hyvällä avustajalla ei nouse valta päähään. Vaikka avustaja olisi tiedoiltaan ja taidoiltaan kuinka hyvä tahansa, työstä ei tule mitään, jos hän ei ymmärrä, että roolina on ennen kaikkea palvella ministeriä.”
Vasta sitten tulevat muut ominaisuudet, kuten poliittinen pelisilmä – joka ei Nummikosken mukaan ole sama asia kuin politiikan käsittäminen jatkuvaksi valtapeliksi.
”Hienosti sanottuna pelisilmä on kykyä analysoida politiikan syy- ja seuraussuhteita. Jos lausun näin, miten sitä voidaan tulkita? Jos teen noin, mitä siitä seuraa?”
Sellaisia, joilta tämä kyky puuttuu, hän neuvoo hakeutumaan suosiolla muualle.
”Jos ihmisellä on luontaisesti pelisilmää, sitä voi aina kehittää, mutta jos sitä ei ole, sitä ei pysty mitenkään hankkimaan.”
Itse hän kertoo oppineensa paljon kahdelta kokoomuksen kestovaikuttajalta, Kanervalta ja Ben Zyskowiczilta, jonka alaisuudessa Nummikoski työskenteli pariinkin otteeseen eduskuntaryhmän kansliassa.
”Neljä vuotta Ilkan avustajana olivat itselleni varsinainen politiikan korkeakoulu. Sekä hän että Ben edustavat tietyllä tavalla samaa koulukuntaa. Heille koko elämä on ollut käytännössä politiikkaa ja sen ajattelemista.”
Nummikosken aikana kokoomusavustajat kehittivät tästä opista oman mukaelmansa. Siinä politiikan rinnalle elämään mahtui myös jääkiekko.
”Jos ei puhuttu politiikkaa, puhuttiin jääkiekkoa. Se oli eräänlainen terapeuttinen elementti, tapa purkaa töissä syntyneitä paineita.”
Nummikoski on Jokerien kannattaja, ja ydinjoukkoon kuului myös HIFK:n, TPS:n, Tapparan ja Lukon miehiä. Jokainen otti oman joukkueensa voitosta kaiken irti. Vielä parempaa oli, jos jonkun toisen seura hävisi.
”Se oli aivan totaalista kaverin nöyryyttämistä. Fanittamishomma lähti kaikilla ihan käsistä, siinä ei ollut mitään tolkkua.”
Yhteen aikaan se meni niin pitkälle, että kun ministeriryhmään tuli uusi avustaja, Nummikoski kysyi häneltä kokouksessa ensimmäiseksi suosikkiseuraa.
Nummikoski teki 2000-luvun alussa saman ratkaisun kuin monet muutkin politrukit viime aikoina. Hän jätti politiikan ja siirtyi yrityspuolelle Radiolinjan ja myöhemmin koko Elisan viestintäjohtajaksi. Sieltä hän palasi vielä Kataisen pyynnöstä valtiosihteeriksi, kunnes hänestä tehtiin toissa vuonna Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtaja.
Paluu politiikkaan ei enää houkuta. Nummikosken mukaan hänelle tuli loppuaikoina tunne, että nyt hän on nähnyt melkein kaiken minkä avustajana voi kokea. Vain presidentin kanslia oli näkemättä.
Hyppäys pois politiikasta oli suurempi muutos kuin hän oli etukäteen kuvitellut.
”Siihen asti olin ollut koko työurani sellaisten pöytien ääressä, missä rahat olivat valmiina. Sitten yhtäkkiä menin pöytiin, joissa rahoja ei ollutkaan, vaan ne piti tehdä.”
Nummikoski oli ehtinyt olla Radiolinjassa vasta muutaman kuukauden, kun yhtiölle selvisi, että it-kupla romahtaa. Sen jälkeen koko aika siellä oli pelkkää sopeutumista. Hinnat romahtivat, liittymien vaihtamisesta tuli lähes muoti-ilmiö, ja työntekijöiden määrä väheni runsaassa kuudessa vuodessa 9 000:sta 3 000:een.
Edes 1990-luvulla työministerin avustajana talouden ahdinko ei tullut samalla tavalla iholle, Nummikoski kertoo. Politiikassa laman seuraukset näkyivät vain välillisesti.
”Silloin ei päässyt yritysten sisälle katsomaan niiden arkea. Ei nähnyt konkreettisesti, mitä tarkoittaa kun rahat loppuvat ja väkeä joudutaan panemaan pihalle.”
Hänen mielestään olisi hyvä, jos ihmiset liikkuisivat nykyistä enemmän politiikan ja yksityisen sektorin välillä.
”Totta kai julkisella puolella on omat haasteensa, mutta ne ovat eri tyyppisiä kuin yrityksissä. Julkishallinnossa on kuitenkin aika vakaat ja turvatut työsuhteet. Yksityisellä puolella ihmiset joutuvat elämään suuremmassa epävarmuudessa.”
Siihen nähden on outoa, etteivät valtion ja kuntien työntekijät ole sen tyytyväisempiä kuin yritystenkään.
”Välillä päinvastoin tuntuu, että mitä vakaampi ja stabiilimpi tilanne, sitä pienempiin asioihin ollaan tyytymättömiä.”
Kun Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Hannes Manninen (kesk) kysyi Nummikoskea toimitusjohtajaksi, hänen ei paljon tarvinnut miettiä. RAY:ssä hän pääsi yhdistämään politiikassa ja Elisassa hankkimansa kokemuksen, rahan teon ja sen jakamisen.
”Vaikka pelitoiminta on yksinoikeuden suojassa, siinä pätee liiketoiminnan logiikka. Olemme yksi kilpailija vapaa-ajan markkinoilla, joilla taistellaan siitä, laittavatko ihmiset rahansa teatteriin, elokuviin, kirjoihin, urheiluun vai rahapelaamiseen.”
Kun toimitusjohtajan valinta aikoinaan julkistettiin, se leimattiin palkinnoksi ja poliittiseksi nimitykseksi. Nummikoskenkin mukaan on selvää, että hänen taustallaan oli merkitystä.
”Minulle oli kuitenkin tärkeintä, ettei kukaan kriittinenkään arvioitsija väittänyt, etten ollut pätevä tehtävään.”
Politiikkaan hän sanoo ottavansa nykyään osaa lähinnä huutelemalla katsomosta.
”Tuttuja on paljon, tekstiviestillä annan kuulua näkemyksiäni. Muodollista asemaa ei ole, eikä tässä tehtävässä oikein voisi ollakaan.”
Tuleviin hallitusneuvotteluihin konkarilta lähtee toivomus, että jatkossakin ministereillä olisi riittävästi avustajia.
”Me olemme niin nuori poliittinen kulttuuri, että täällä kaikki politiikkaan liittyvä resurssointi tuoksahtaa vielä ihmeellisesti”, hän valittaa. ”Kansanvallan kannalta on tärkeää, että puolueilla on riittävästi voimaa ajaa läpi ne tavoitteet, joille ihmiset antavat vaaleissa tukensa.”
Valtiosihteerien rooli kaipaa sen sijaan vielä hiomista. Nummikosken mielestä yksi vaihtoehto olisi muualla maailmalla käytössä oleva malli, jossa valtiosihteerillä on selvästi määritelty muodollinen rooli ministeriönsä johdossa.
Samalla pitää kuitenkin hyväksyä, että vallan kasvaessa vaatimuksetkin lisääntyvät.
”Lähtökohtaisesti ei ole hyvä, että valtiosihteeriksi tullaan suoraan avustajan töistä. Paras tapa kehittää tehtävän arvostusta on nimittää valtiosihteereiksi ihmisiä, joilla on jo hyvä työura ja tarpeeksi senioriteettia.”