Määrittelyt uusiksi
Minja Koskela kyseenalaistaa tapoja, joilla puhumme sukupuolista, raskaudesta ja äitiydestä.
Minja Koskela valittiin vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi lauantaina 19.10.2024. Tämä juttu on julkaistu kesäkuussa 2021.
Sukupuoli: □ mies □ nainen.
Kun Minja Koskelan pitää ruksata lomakkeeseen sukupuoli, hän pysähtyy miettimään.
Koskela kokee syntymässä määritetyn sukupuolen omakseen.
”Minulle tulee silti epämukava olo, kun tulen määritetyksi sukupuolen kautta. Mietin aina, mitä odotuksia ja vaatimuksia nais-kategorian mukana tulee.”
Minja Koskela on helsinkiläinen tietokirjailija ja vasemmistoliiton ääniharava. Kuntavaaleissa hän sai 5 600 ääntä, 600 enemmän kuin puolueensa puheenjohtaja Li Andersson Turussa.
Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Äidiksi tuleminen Koskela pohtii sukupuolinormeja omien raskauskokemustensa ja äitiydelle annettujen merkitysten valossa.
Kirja on temaattista jatkoa Koskelan esikoisteokselle Ennen kaikkea feministi ja hänen osuuksiinsa kirjassa Toisin tehty – Keskusteluja koulusta, jonka toinen kirjoittaja on Elina Tuomi.
Kirjoissaan Koskela kuvaa, kuinka patriarkaaliset eli miesten valtaan liittyvät normit kaventavat kaikkien yksilönvapautta ja asettavat ihmiset lähtökohtaisesti eriarvoiseen asemaan. Äitiydessä se näkyy Koskelan mukaan erityisen selvästi.
”Raskaus ja äitiys on pitkään nähty lähinnä ruumiillisina ja primitiivisinä kokemuksina, joista ei voi sanoa mitään yleisesti kiinnostavaa, vaikka jokainen kokee ne eri tavoin, samoin kuin vaikka romanttisen rakkauden.”
Yhdysvalloissa älyllisesti kunnianhimoisen äitiyskirjallisuuden noususta on puhuttu jo pitkään. Maggie Nelson kirjoittaa omaelämäkerrallisessa esseekirjassaan Argonautit, että kieltäytyi jo nuorena hyväksymästä feminiinisyyden ja äidillisyyden eristämistä älyllisen syvällisyyden piiristä.
Myös Koskela tunsi joutuneensa kuntavaalikampanjansa aikana eristysyritysten kohteeksi.
”Tukijoiden lisäksi riitti niitä, joiden mielestä paikkani olisi ollut kotona.”
Teininä Koskela huomasi, että hänen kehoaan katsottiin ja kommentoitiin kuin yhteistä omaisuutta. Ahdistus johti lukioiässä syömishäiriöön ja oksenteluun. Raskaus nosti Koskelassa uudelleen pintaan tunteen, että hän joutuu käymään kamppailua ääriviivoistaan.
”Vatsan ja vartalon kokoa kommentoitiin tunkeilevasti, ja ihmiset vetivät omista kokemuksistaan yleistyksiä, jotka he tarjoilivat totuuksina myös minun tilanteestani. Olisin halunnut tulla kuulluksi, en selitetyksi.”
Kirjallaan Koskela haluaa raivata kaikille enemmän tilaa tunnistaa omat ajatuksensa ja toiveensa normittavan vanhemmuuspuheen keskellä. Kaikilla pitäisi olla vapaus päättää, haluaako vanhemmaksi, ja jos haluaa, tulla vanhemmaksi omalla tavallaan.
”Minulle yritettiin jo raskausaikana tarjota uraäidin roolia, mutta en halua äitiyteeni etuliitettä. Perheeni elämä saa vapaasti muotoutua sellaiseksi kuin muotoutuu.”
Napakan analyyttinen, kantaaottava, usein sarkastinen. Minja Koskelalla on tunnistettava someääni.
Keväällä hän kommentoi lehtikolumnia Twitterissä: ”(Mies)kirjoittaja esittää, että aborttikeskustelun pitäisi lähteä ’monimuotoisemmista lähtökohdista kuin my body my choice’. Melkoista luksusta voida olla tuota mieltä. Meille, joiden oikeutta omaan kehoon halutaan rajoittaa, tämä ei ole mikään iskulause vaan oikeus, jota ei ole.”
Koskela tekee kannanotoistaan erilaisia versioita eri somealustoille, tuo pointtinsa selkeästi esiin ja havainnollistaa periaatteellisia kysymyksiä arkisilla, usein omakohtaisilla esimerkeillä.
Instagramissa hänen postaustensa yhteydessä on yleensä arjen tilanteessa napattu, huolitellulta näyttävä kasvokuva.
Jotkut pitävät Koskelan someviestintätyyliä polarisoivana ja liiaksi muiden kritisoimiseen keskittyvänä. Koskelan mielestä poliittinen keskustelu saakin olla kiivasta.
”Minä kritisoin rakenteita, en yksilöitä. Esimerkiksi leikkauspolitiikka kurjistaa ihmisten arkea. Kyllä sitä on perusteltua kritisoida tiukasti.”
Suorasanaisuutta ei ole tarvinnut erityisesti opetella.
”Olen aina ollut ulospäin suuntautunut, suora ja helposti tulistuva, ja nämä piirteet johtavat helposti sosiaaliseen aktiivisuuteen. Vanhempani kannustivat minua ilmaisemaan itseäni.”
Koskela kasvoi Lahdessa nelilapsisessa perheessä ja ajatteli, ettei hänen kaltaisillaan ”tavallisilla ihmisillä” ole asiaa politiikkaan.
Kun Koskela oli kolmevuotias, vanhemmat veivät hänet musiikkikonservatorion musiikkileikkikouluun. Sieltä tie jatkui musiikkikonservatorioon ja musiikkilukioon. Niissä Koskela sai kosketuksen keskiluokkaisempaan elämänpiiriin. Käsitys omista mahdollisuuksista laveni.
”Toisaalta törmäsin siellä jatkuvasti rajoittaviin sukupuolioletuksiin. Minulle sanottiin, että tytöistä ja naisista ei voi tulla huippumuusikkoja ja ettei tytöillä voi olla bändejä, koska he vain riitelevät keskenään.”
Vielä lukioiässä Koskela ajatteli, että politiikka ja yhteiskunnalliset asiat olivat hänelle liian vaikeita.
”Niihin aikoihin puhuttiin paljon tunneälystä. Ajattelin, että se voisi ehkä olla minun juttuni, kun vaikeat yhteiskunnalliset ajatukset ovat jäbien heiniä.”
Koskela kertoo heränneensä tällaisten ajatusten perusteettomuuteen vasta, kun hän 18–19-vuotiaana luki naistutkimuksen graduja Kallion kirjastossa ja alkoi hahmottaa, mitä tarkoittaa ”sukupuolirooli”.
”Silloin sain sanat kaikelle sille, mikä oli vaikeuttanut paikkani ottamista maailmassa.”
Kun Juha Sipilän (kesk) hallitus aloitti keväällä 2015, Suomen talous matasi taantumassa. Kansainvälinen pakolaiskriisi toi Suomeen ennätysmäärän turvapaikanhakijoita. Ensin rasistinen puhe normalisoitui, sitten vuorossa olivat kilpailukykysopimus, koulutusleikkaukset ja aktiivimalli.
Koskela kauhistui yhteiskunnallisen ilmapiirin koventumisesta ja päätti perustaa feministisen Bluestocking-blogin. Nimi viittaa Lontoossa 1700-luvulla toimineeseen naisten kirjallisuuspiiriin ja sen myötä yleistyneeseen, oppinutta naista tarkoittavaan pilkkanimitykseen.
Kun Koskela palkittiin blogimaailman kannanottajana Inspiration Blog Awards -gaalassa, myös puolueiden kiinnostus heräsi. Kevään 2019 eduskuntavaaleihin Koskelaa pyydettiin kolmen eri puolueen listoille.
Hän kieltäytyi, koska kirjoitti päivätöiden ohella esikoiskirjaansa. Hiukan myöhemmin hän aloitti työt vasemmistoliiton poliittisena asiantuntijana.
Yhtäkkiä Koskela huomasi käyvänsä eduskunnassa työtehtävissä ihan samalla tavalla kuin hänen lapsena superyksilöiksi kuvittelemansa poliitikot.
Yhtä itseensä liittyvää negatiivista uskomusta Koskela ei kuitenkaan ole saanut purettua. Hän tunsi kouluaikoina olevansa usein kaveriporukan ulkokehällä ja ajatteli sen vuoksi, että ihmiset eivät välttämättä pidä hänestä.
”Kun tapaan uusia ihmisiä, huomaan edelleen valmistautuvani kielteisiin reaktioihin. Se ei kuitenkaan koskaan ole estänyt minua esittämästä ajatuksiani.”
Kesken Koskelan kotona tehtävän haastattelun hänen puolisonsa koputtaa oveen. Vauva sylissään Oskari Sipola ilmoittaa, että he lähtevät ulos.
Else puhkeaa hymyyn nähdessään äitinsä, ja Koskela jää hymyilemään vielä oven sulkeuduttua.
”Oskari on juuri jäänyt vanhempainvapaalle. Järjestelymme ei kuitenkaan ole mikään statement, että näin asiat feministien perheessä hoidetaan. Tämä vain sopi meille tässä tilanteessa”, Koskela sanoo.
Oskari Sipola on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.
Seurustelu alkoi, kun Sipola oli kommentoinut itkunauruhymiöllä Koskelan Instagram-stooria, jossa tämä vitsaili kokoomuksen politiikasta. Sen jälkeen Koskela pyysi häntä kaljalle.
Suhde virallistettiin avioliitoksi joulukuussa 2019.
Koskela sai esikoisensa Elsen 33-vuotiaana viime lokakuussa. Sitä ennen hän ei ollut äiti, mutta ei hän määritellyt itseään myöskään lapsettomaksi.
”Elämäni oli hyvää sellaisenaankin”, hän sanoo.
Koskelan mielestä tapa luokitella erityisesti yli kolmekymppiset naiset lapsettomiksi tai äideiksi kertoo, että raskaus ja äitiys nähdään edelleen naisen elämän päämääränä.
”Joillekin ne varmasti sitä ovatkin, mutta yksittäisten ihmisten kokemuksista ei voi tehdä normatiivisia yleistyksiä.”
Kun Koskela alkoi toivoa lasta, hän ymmärsi, että oma toive noudatteli siltä osin naisen elämälle laadittua kulttuurista käsikirjoitusta.
”Raskaana olevia pidetään mallikansalaisina, muita itsekkäinä. Synnytystalkoo-tyyppinen ajatus elää edelleen syntyvyyden laskua käsittelevässä huolipuheessa.”
Koskelan mielestä syntyvyyden laskuun pitäisi yrittää vaikuttaa parantamalla perhepalveluita.
Esimerkiksi Helsingin Naistenklinikan resurssipula, kätilöiden yleisen arvostuksen puute ja synnyttäjien ahdistus ovat hänestä suuri tasa-arvo-ongelma ja ainakin osittain patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen tuote.
”Naisvaltaisen hoiva-alan työntekijöiden kokemuksia ja tarpeita ei kuulla eikä pidetä niin arvokkaina, että niihin oltaisiin valmiita panostamaan taloudellisesti.”
Tekemisen vimma on aiheuttanut Koskelalle uupumusta ja unettomuutta. Niistä hän ei ole omien sanojensa mukaan oppinut mitään.
”En nauttinut raskaudesta, koska saisin lapsen, vaan siedin raskautta, koska halusin lapsen”, Koskela kirjoittaa kirjassaan Äidiksi tuleminen.
Viimevuotinen raskausaika tuntui hänestä pelottavalta. Aiempi keskenmeno oli alleviivannut, kuinka hallitsematon raskaus on.
”Tykkään, että kaikki on kontrollissani ja olen selvillä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Epävarmuuden sietäminen on minulle vaikeaa, mutta raskaana siihen oli alistuttava.”
Koskelan mukaan raskaus tarjoaa oivan mahdollisuuden tarkastella elämää muutosten sarjana.
Sen sijaan, että lukitsemme oman ja toisten identiteetin sen perusteella, solahtaako se esimerkiksi ydinperheellisyyden, heteroseksuaalisuuden, keskiluokkaisuuden ja vakityön normeihin vai poikkeaako se niistä, voisimme ajatella identiteettiä jatkuvasti muuttuvana.
Ajatus ei Koskelan mukaan ole ristiriidassa sen kanssa, että nykyfeminismin näkyvimmät edustajat eli intersektionaaliset feministit pitävät sukupuolen, seksuaalisuuden suuntautumisen, ihonvärin ja luokan nimeämistä tärkeinä.
”Feministit nimeävät kategorioita tehdäkseen niiden vaikutuksen näkyväksi. Vasta sen jälkeen niitä ja niiden vaikutuksia on mahdollista purkaa.”
Jatkuva muuttuminen tarkoittaa Koskelalle itselleen valppautta, toisten kuuntelemista, keskustelemista, lukemista ja opiskelemista.
Hänellä on jo maisterintutkinnot musiikkikasvatuksesta ja sukupuolentutkimuksesta. Tekeillä on väitöskirja, jossa hän tutkii musiikkikasvatuksen demokratiaa. Perhevapaalla hän on suorittanut opetushallinnon opinnot ja on pian pätevä myös rehtoriksi.
Tekemisen vimma on aiheuttanut Koskelalle välillä uupumusta ja unettomuutta. Niistä hän ei ole omien sanojensa mukaan oppinut mitään.
”Uupumusta ei pitäisi käsitellä ensisijaisesti yksilön ongelmana. Meidän pitää muuttaa työelämän käytäntöjä ja työn tekemisen kulttuuria.”