Vartiainen: Paikallisessa sopimisessa palkat voivat joustaa yksilöllisesti sekä ylös- että alaspäin
NÄKÖKULMA: Muissa Pohjoismaissa sopimustoiminta on väljempää kuin Suomessa.
Paikallinen sopiminen on yksi Juha Sipilän hallituksen keskeisistä uudistuksista. Sitä koskeva hallitusohjelman muotoilu on kunnianhimoinen.
Tämän kunnianhimon olisi syytä toteutua, jos mielitään saavuttaa vaativa 110 000 työllisyyskasvun tavoite hallituskauden aikana.
Suomen Yrittäjien jäsenistölleen teettämät kyselyt kertovat, että pienissä yrityksissä uskallettaisiin työllistää nykyistä enemmän jos työehdoista voitaisiin sopia vapaammin.
Tätä johtopäätöstä tukevat myös muiden maiden kokemukset. Saksan työllisyys- ja kilpailukykyihme tehtiin nimenomaan paikallisen palkkasopimisen avulla. Hallitusohjelma herätti pienyrityksissä toiveikkuutta, joka tosin nyt lienee vaihtumassa epäuskoon siitä, voiko mikään koskaan Suomessa muuttua.
Suomalaisen päätöksenteon kummallisuuksiin kuuluu, että kun osapuolet vääntävät kättä paikallisen sopimisen muotoiluista, pöydässä ei ole pienten ja järjestäytymättömien yritysten edustajaa, vaikka uudistus olisi niiden kannalta kaikkein tärkein.
Kaikissa Pohjoismaissa kollektiiviset työehtosopimukset säätelevät työsuhteiden ehtoja. Meidän järjestelmämme on kuitenkin poikkeuksellinen. Se säätelee palkan ja työehtojen muutoksia yksilötasolle asti ja jättää normaalioloissa hyvin vähän tilaa paikallisille välipuheille ja johtamiselle.
Meillä on jäänyt pääosin toteutumatta sellainen sopimustoiminnan väljeneminen, joka on toteutunut Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa.
Tanskassa suurin osa tulosopimusten palkantarkistuksista koskee vain vähimmäispalkkoja, ja työpaikoilla voidaan palkat sopia vapaasti.
Ruotsissakin jää pääsääntöisesti tilaa yksilöllisille palkkakeskusteluille, ja eritoten julkisella sektorilla palkoista neuvotellaan ilman että työehtosopimuksissa olisi ainuttakaan palkantarkistuksia pakottavaa numeroa.
Suomelle ovat näihin päiviin asti olleet tyypillisiä kaikille pakolliset yleiskorotukset. Ne nostavat palkkoja sellaisissakin yrityksissä joissa edellytykset ovat huonot, ja sellaisillekin henkilöille, jotka eivät korkeampaa palkkaa tarvitse tai ansaitse.
Tietääkseni muiden maiden yleissitovuussäännöt koskevat lähinnä palkan minimitasoa, eivät korotuksia. Yleiskorotukset nostavat palkkapainetta vaikka työttömyys olisi korkeallakin, ja eritoten matalan tuottavuuskasvun aikana ne täyttävät palkanmaksutilan, jolloin palkkajärjestelmä ei voi tehdä tehtäväänsä markkinasignaalien ja kannustavuuden luomisessa.
Suomen teknologiateollisuus on myönteinen poikkeus, jossa työpaikkasopiminen on laajempaa, mutta muuten olemme edelleen pitkälti yleiskorotusten varassa.
Yksilölliset palkkakeskustelut ovat Ruotsin teollisuusosapuolten mukaan parantaneet johtamisen laatua. Tiukkoja tieteellisiä todisteita on vaikea saada, mutta yksilöllinen sopiminen voi olla yksi selitys sille, että tuottavuus on viime vuosina Ruotsissa kehittynyt keskimäärin Suomea paremmin.
Kokemukseni ruotsalaisen valtion viraston työnantajana tukee tätä johtopäätöstä. Kun kaikille ei ole automaattisesti tulossa mitään pakollista korotusta, henkilöstö ottaa palkkakeskustelut vakavasti ja useimmat todella ponnistelevat työssään parantaakseen asemiaan.
Yksilöpalkkaus pakottaa kaikki sanomaan asiat suoraan ja läpivalaisemaan organisaation toiminnan.
Suomalaisella virastonjohtajalla ei ole yhtä tehokkaita työkaluja käytössään. Yksilöpalkkaus edellyttää hyvää johtamista, koska se ei toimi ellei myös henkilöstö koe sitä oikeudenmukaiseksi.
Kun joku jää kokonaan ilman korotusta, perustelujen on oltava raudanlujia, ja on oikeasti osattava kertoa mitä olisi tehtävä paremmin jotta vuoden kuluttua tulisikin kunnon korotus.
Työpaikkasopiminen ymmärretään keskustelussa usein vain kriisitilanteen joustomahdollisuudeksi. Sekin on toki tärkeää, jos yrityksen kannattavuus on heikko ja työehtojen tilapäinen heikennys voidaan liittää sopimukseen irtisanomisten välttämisestä.
Mutta tärkeämpää on, että yrityksissä voidaan luoda omia kannustavia palkkausjärjestelmiä, palkita yksilöllisestä suorituksesta nykyistä enemmän ja tarvittaessa myös antaa yrityksen tilan vaikuttaa palkantarkistuksiin enemmän kuin nyt.
Sipilän hallitus laati kunnianhimoisen työreformiohjelman mutta altisti sen konservatiivisten järjestöjen jarrutukselle liittämällä ohjelmaan ”yhteiskuntasopimuksen”, jolla on määrä alentaa työvoimakustannuksia. Sekin on hyödyllistä, koska kilpailukykyongelma on todellinen.
Hallitusohjelman reformeja vastustaville järjestöille yhteiskuntasopimus on kuitenkin ollut portti, jolla voidaan vaikuttaa muihin, tärkeämpiin työmarkkinareformeihin. Siksi neuvottelujen pitkittyminen oli ennustettavissa jo hallitusohjelmaa laadittaessa.
Ehkä tulevat hallitukset osaavat näiden kokemusten valossa varoa jättäytymästä moisella tavalla järjestöistä riippuvaisiksi.
Tällä ja ensi vuosikymmenellä on edelleen tehtävä kosolti uudistuksia, joita ammattiyhdistysliikkeen on vaikea tukea vaikka niiden johto uudistusten tarpeen ymmärtäisikin.
On tuhoisaa, jos ammattiliitot voivat edelleen uhata korkeiden palkkavaateiden avulla ”kostaa” koko kansantaloudelle – ja siis myös omille työttömiksi jääville jäsenilleen – jos hallituksen reformit eivät miellytä.
Hallituksen on saatava hallita, ja järjestöjen on neuvoteltava työehtosopimuksensa. Kummatkin omalla tontillaan, muiden Pohjoismaiden tapaan.
Kirjoittaja Juhana Vartiainen on kokoomuksen kansanedustaja.