Kärpäsestä härkänen

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 2/2026.

1970-luvun taistolaisia tutkineet ja muistelleet ovat tehneet kärpäsestä härkäsen.
Taistolaisuus palaa lehtien palstoille, tutkimuksiin, muistelmiin, elämäkertoihin, näytelmiin ja dokumentteihin yhä uudelleen. Marxismi-leninismin nuortaistolaisille tarjoama aatteellinen itsevarmuus ja järjestöllinen röyhkeys loivat 1970-luvun alkupuolella monien aikalaisten tajuntaan harhan, joka elää sitkeästi.

Taistolaiset eli Suomen Kommunistisen Puolueen (Skp) vähemmistöryhmä sai parhaimmillaankin eduskuntavaaleissa alle viiden prosentin ääniosuuden. SAK:n ammattiliitoista vain heikko Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto oli 1970-luvulla taistolaisten johtama. Vähemmistökommunistit kykenivät järjestämään vain vastalauselakkoja ja esittämään vastalauseita, kun työmarkkinajärjestöt tekivät tulopoliittisia kokonaisratkaisuja ja työehtosopimuksia.

Professori Jukka Korpelan tutkimuksen Prince, Saint and Apostle (2001) alaotsikko Prince Vladimir Svjatoslavič of Kiev, his Posthumous Life, and Religious Legitimization of the Russian Great Power paljastaa, kenestä ja mistä on kysymys. Korpela paneutuu siihen, kuinka aikojen saatossa moskovalaiset kronikoitsijat täydensivät kertomusta Kiovan ruhtinas Vladimirin elämästä ja teoista laajenevan valtion tarpeisiin sopivaksi. Näin hän haastaa Venäjän laajentumispyrkimyksiä yhä legitimoivan Vladimir-kertomuksen.

Korpelan kirja on tullut usein mieleen, kun olen seurannut taistolaisuuden menneisyyskuvan muotoutumista. Kuinka kärpäsestä on voinut kehittyä härkänen?

En ole ensimmäinen äimistelijä. Matti Klinge totesi eräässä artikkelissaan, että 1970-luvun puolivälissä ”Suomessa oli lukumääräisesti vähän mutta sitäkin kovaäänisempää ja vaativampaa ’stalinistista nuorisoa’, joka pyrki kommunistiseen vallankumoukseen Neuvostoliiton tuella”.

Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton (SDNL) keskushallituksessa taistolaista vähemmistöä edustanut Heikki Mäki-Kulmala puolestaan letkautti kirjassaan Taistolaisuuden harmaa kirja (2004), kuinka taistolaiset olivat ”maailman suurin kääpiö”.

Vähemmistökommunistien hallitsema Sosialistinen Opiskelijaliitto kopioi tekstiä suoraan Nkp:n teeseistä.

Taistolaisuus syntyi, kun Skp:n puoluekokous vaihtoi vuonna 1966 johtoa. Puolueen puheenjohtajaksi tuli Rakennusliiton puheenjohtaja Aarne Saarinen. Uusi johto tuomitsi selvin sanoin Neuvostoliiton johtaman Varsovan liiton toteuttaman Tšekkoslovakian miehityksen elokuussa 1968. Skp:n enemmistö ajoi ammattiyhdistysliikkeen eheytystä yhdessä Sdp:n kanssa. Sosiaalidemokraatit ja kommunistit hyväksyivät yhdessä SAK:ssa ensimmäisen tulopoliittisen ratkaisun.

Vähemmistö aloitteli rinnakkaistoimintaa vuoden 1967 lopulla. Se otti maalitauluksi tulopolitiikan ja antoi tukensa Tšekkoslovakian miehitykselle pian puolueen virallisen kannanoton jälkeen. Se oli vastoin Leninin opin mukaista demokraattista sentralismia eli ehdotonta kuuliaisuutta puoluepäätöksille.

Trotskilainen Pekka Haapakoski nimesi Skp:n vähemmistön brežneviläisyydeksi artikkelissa, joka ilmestyi New Left Review -aikakauslehdessä kesällä 1974. Tämä arvio oli enemmän analyyttinen kuin vain ilkeä. Skp:n vähemmistö – niin vanhat stalinistit, kulttuurikommunistit, koululais- ja opiskelijamilitantit kuin marxilais-leniniläiset tutkijat – hyväksyi 1970-luvulla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (Nkp) pääsihteerin Leonid Brežnevin sisä- ja ulkopolitiikan.

Vähemmistökommunistien hallitsema Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL) kopioi käsitteitä ja tekstiä suoraan Nkp:n keskuskomitean Leninin satavuotissyntymäpäiväksi hyväksymistä teeseistä. Nkp julisti 1970: ”Puolueen taistelureservinä ja apulaisena on Neuvostoliiton leniniläinen kommunistinen nuorisoliitto.” SOL vakuutti: ”Liitto toimii Skp:n apulaisena ja reservinä kiinteässä yhteydessä kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen.”

SOL:sta omille teilleen lähteneiden kansandemokraattisten opiskelijoiden lehti Yhteisrintama tosin arvioi happamasti, että SOL oli Skp:n vähemmistön apulainen ja reservi.

Neuvostomyönteisyys muuttui ”Suuren ja Mahtavan” palvonnaksi. Nuorbrežnevistien suosikkilaulu matkalla kesän 1974 spartakiadeihin alkoi näin:

Missä maassa viljakin kasvaa kaikkein nopeimmin? – Neuvostoliitossa
Missä maassa Lenin eli ja työläinen on toisen veli? – Neuvostoliitossa
Minne lätkän MM menee, missä Borzov juoksentelee? – Neuvostoliitossa.

Neuvostoliiton ihailun syväjuonne oli, että SOL julisti aatteelliseksi johtotähdekseen Stalinin talvisodan alussa perustaman Suomen kansantasavallan nukkehallituksen pääministerin, Otto Wille Kuusisen. Se oli uskonvahvuuden koetinkivi uusille brežnevisteille. Suomen nuorison enemmistö ei ollut valmis astumaan Kuusisen viitoittamalle tielle.

Brežnevistit hävisivät taistelun sekä kouluista, yliopistoista että kulttuuriväestä.

USA:n johtama länsi koki 1970-luvun alussa useita rajuja takaiskuja. Vietnamin sodan taloudellinen taakka oli niin raskas, että USA purki kansainvälisen valuuttajärjestelmän ankkurina toimineen dollarin kiinteän kulta-arvon. Pian sen jälkeen tuli öljykriisi 1973, joka ajoi kapitalistisen maailman taantumaan. Nkp:n teoreetikkojen ennustama valtiomonopolistisen kapitalismin kriisi vaikutti todelta.

Brežnevistit meillä ja muualla uskoivat maailmanvallankumouksen ajan koittavan tuota pikaa. Siirtomaiden itsenäistyminen loi kommunisteille uskoa ja USA:ssa pelkoa, että imperialismin aika oli päättymässä. Tätä kuvaa vahvisti se, että Pohjois-Vietnamin joukot panivat menestyksellisesti kampoihin USA:n sotakoneistolle.

Pahan USA:n ja hyvän Neuvostoliiton kamppailussa brežnevistit katsoivat Kuuban johtajan Fidel Castron tavoin, että Varsovan liiton suorittama Tšekkoslovakian miehitys osoitti maailmanhistorian edistyksellisten voimien päättäväisyyttä.

Useat 1960-luvun Ylioppilasteatterissa vaikuttaneet, kuten Kaj Chydenius, Timo Bergholm, Kaisa Korhonen, Marja-Leena Mikkola ja Aulikki Oksanen, uskoivat menevänsä työväestön luo, kun he lähtivät taistolaisten kelkkaan. Vauhti oli vain niin kova, että he ohittivat laajat sosiaalidemokraattiset ja enemmistökommunistiset työläisjoukot ja päätyivät piskuisen lahkon viihdytysjoukoiksi. Tämä proletaarinen käänne sai heidät halveksimaan työläisjoukkojen enemmistön tukemia työmarkkinaratkaisuja.

Lauri Hokkanen on Kenen joukoissa seisoin? -kirjassaan tulkinnut vuonna 1972 perustetun Kulttuurityöntekijäin Liiton vuodesta 1973 julkaiseman Kulttuurivihkot-järjestölehden runsaan tilaajajoukon todistavan taistolaisten vahvaa vaikutusta kulttuurin kentillä. Pikemminkin oli kyse tappioiden tunnustamisesta ja eristäytymisestä. Perinteiset laajapohjaiset kulttuurialan järjestöt, kuten Näyttelijäliitto ja Kirjailijaliitto, olivat jääneet maltillisempien voimien haltuun.

On sitkeästi toisteltu, että taistolaisuus oli merkittävin, suurin ja jopa älykkäimpien ihmisten muodostama liikehdintä, joka dominoi koko 1970-lukua. Voi olla siksi hämmästyttävää huomata, että Suomen hallituksissa ei vuoden 1971 jälkeen ole ollut yhtään brežnevistiä.

Taistolaiset kokivat raskaana takaiskuna EEC-vapaakaupparatkaisun. He äänestivät poikkeusoloja varten esitettyjä valmiuslakeja vastaan. Heidän pää-äänenkannattajansa Tiedonantaja valitti jatkuvasti neuvostovastaisuuden kasvusta ja oikeistovaaran noususta. Eivät he päässeet voitonparaateja järjestämään.

Nykyään jotkut uskovat, että kaikki nuoret ja opiskelijat olivat 1970-luvulla taistolaisia. Voipa joku ohimennen totena todeta, että koko yliopistomaailma olisi ollut 1970-luvulla vähemmistökommunistien käsissä. Nämä väitteet johtavat kummallisiin käänteisiin, kun Kokoomuksen Nuorten Liiton sisäiset kamppailutkin muuttuvat taisteluksi taistolaisten puolesta ja heitä vastaan.

SOL oli vuoden 1972 opiskelijavaaleihin saakka Skdl:n sosialistien ja enemmistö- ja vähemmistökommunistien yhteinen järjestö. Brežnevistit jäivät yksin, kun sosialistit ja ”revarit” perustivat Kansandemokraattiset Opiskelijajärjestöt. Näin meillä on kohtuullisen luotettavaa tietoa taistolaisten todellisesta opiskelijavaalimenestyksestä vain vuosilta 1973–1979.

Tällä jaksolla SOL:n jäsenjärjestöjen ehdokkaat saivat vain kerran niukasti yli 17 prosenttia äänistä. Samoina vuosin kokoomuksen opiskelijajärjestön Tuhatkunnan ääniosuus oli koko ajan yli 30 prosenttia, vuosina 1971 ja 1974 jopa yli 34 prosenttia. Opiskelijaliike ei ollut umpitaistolainen, kun kokoomuksen kannatus ylioppilaiden parissa oli usein kaksinkertainen.

Suomalaisen brežnevismin alamäki alkoi kouluista. Valtakunnalliset kouluneuvostovaalit järjestettiin 1973 kahdesti. Molemmissa vaaleissa kokoomusnuoret olivat ylivoimaisia voittajia. Vasemmistopuolueiden voimasuhteet muuttuivat syksyn vaaleissa niin, että sosiaalidemokraatit saivat suuremman kannatuksen kuin enemmistö- ja vähemmistökommunistit yhteensä.

Teiniliitossa taistolaisten järjestögangsterien ote ei kirvonnut, vaikka koululaisten kannatus hiipui.
SOL ja nuortaistolaiset jäivät yksin, kun ne asettivat 1974 tavoitteen opintotuen korottamisesta tuhanteen markkaan vuodessa kaikille keskikoulun jälkeen opiskeleville. Kyse oli yltiöpäisestä tavoitteesta, ja taistolaisten yksin jäämistä kuvaa se, että irvileuat kiteyttivät tavoitteen iskulauseeksi: ”Tonni käteen – känni toteen”.

Sekä kotimaiset että kansainväliset vertailut vievät harhaan.

Taistolaishegemoniasta kertovat tarinat ja tulkinnat ovat saaneet aineksia entisten brežnevistien grandiositeettia pursuavista muisteloista. Esimerkiksi kirjailija Kim Weckström väitti Helsingin Sanomissa heinäkuussa 1984, että ”70-luvun alussa jokainen, jolla oli jotain pollassa, oli mukana liikkeessä”. Jää arvoitukseksi, miten heikkolahjaisena hän opiskelijoiden enemmistöä piti.

Sukupolvitulkintojen kautta poliittisia liikeitä tarkastelleet Risto Alapuro ja Matti Virtanen ovat tutkimuksissaan nostaneet 1970-luvun yliopistotaistolaisuuden 1920- ja 1930-lukujen Helsingin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa vaikuttaneen Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) veroiseksi ilmiöksi. Tämä tulkinta on kestämätön, koska AKS kykeni valtaamaan kaikki suomenkieliset osakunnat ja ylioppilaskunnan. Kumpaankaan ei brežnevistinen Akateeminen Sosialistiseura (ASS) 1970-luvulla kyennyt.

AKS:n terrorisoiva hegemonia oli niin ahdistava, että Sdp:n, maalaisliiton ja edistyspuolueen punamultahallitus muutti vuonna 1937 lainsäädäntöä niin, ettei Helsingin yliopiston opiskelijoiden enää ollut pakko kuulua osakuntaan. SOL ja ASS olivat paljon heikompia toimijoita kuin AKS.

Toinen virhetulkinta on, että 1960-luvun radikaalit olisivat suurin joukoin siirtyneet sosiaalidemokraateista kommunisteihin vuodesta 1969 alkaen ja erityisen runsaasti 1970-luvun alussa. Esimerkiksi professori Kimmo Rentola toteaa Vallankumouksen aave -tutkimuksessaan (2005), että vuoden 1970 alussa ”sosiaalidemokratiasta luovuttiin ei enää pelkkien suunnannäyttä-
jien, vaan suurempienkin joukkojen parissa”.

Monet mukana olleet sosiaalidemokraatit kokivat samoin, että virta vei taistolaisiin, kun muutamat tutut aktivistit hyvästiksi kertoivat siirtyvänsä voittajien riveihin. Suurista siirtymistä ei ollut kyse tai jostain Sdp sai jatkuvasti uutta väkeä, kun opiskelijavaaleissa sosiaalidemokraattien kannatus kasvoi vuosina 1970–1971 ja oli hieman suurempi kuin vielä yhtenäisen SOL:n.

Rentolan artikkeli ”Kevään 1968 isänmaan toivot” (2003) ja itse asiassa myös Vallanku-
moukseen aave tarjoavat aineistoa toisenlaiseen tulkintaan. Siirtymä ei ollut olennaista vaan uudet vuosina 1969–1970 opiskelemaan tulleet ikäpolvet. Tämä joukko radikalisoitui Tampereen yliopiston lukukausimaksulakossa ja yliopistojen hallintoa mies ja ääni -mallille ajaneen lakiesityksen tukilakoissa.

Sosiaalidemokraattinen teoreetikko Pertti Hynynen ja Heikki Mäki-Kulmala ovat tulkinneet taistolaisen nuorisomobilisaation ansioksi sen, ettei Suomessa syntynyt väkivaltaista vasemmistoterrorismia, kuten Italiassa ja Länsi-Saksassa. Hynynen on kyynisesti todennut, että taistolaiset kykenivät tappamaan vain järjestöjä.

Tämäkin tulkinta on ongelmallinen, koska missään Pohjoismaassa ei terrorismi nostanut päätään. Ruotsissa trotskilaisuus ja maolaisuus ja Norjassa runsas maolaisuus tarjosivat nuoriso- ja opiskelijaradikalismille brežnevismiä hurjempaa luokkataisteluinnoitusta. Norjan Klassekampen-lehden pääkirjoitusten päällä oli Tiedonantajan tapaan Marxin, Engelsin ja Leninin päät rivissä. Mutta Klassekampen ei tyytynyt tähän, vaan rivissä olivat myös Stalin ja Mao vielä 1970-luvun lopulla.

Taistolaisuuden kuvaajien oma kokemus oli poikkeuksellinen.

Brežnevismin lohikäärmeen pään sitkeä kauhukuva johtuu luultavasti siitä, että sosiologian, poliittisen historian ja toimittajaopiskelijoiden keskuudessa SOL oli paljon vahvempi kuin esimerkiksi Teknisessä Korkeakoulussa, Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja monissa muissa tiedekunnissa. Näin taistolaisuutta ovat paljolti tutkineet, analysoineet ja muistelleet ne, joiden kokemus ei ollut tyypillinen vaan poikkeuksellinen.

Koululais- ja opiskelijanuorison brežnevismi järkytti porvarillisia ja jopa sosiaalidemokraattisia vanhempia, opettajia, professoreja ja monia muita. Hurmoksellisen voitonvarmat nuoret marxisti-leninistit olivat äänekkäitä ja julkisissa esiintymissään itsevarmoja, vaikka itse kokivat usein olevansa puolustuskannalla. He jättivät monille poliittisille vastustajilleen ikäviä muistoja, jotka palaavat yhä mieleen.

Taistolaisten riemu oli ylimmillään, kun sinipaitaisia nuortaistolaisia oli Skp:n julkisen toiminnan 30-vuotisjuhlilla kesällä 1974 enemmän kuin enemmistöläisiä punapaitoja. Joukot eivät kuitenkaan seuranneet Tiedonantajan ohjeita, kun brežnevistien odottama kapitalismin kriisi iski Suomeen 1970-luvun puolivälin jälkeen.

Nuortaistolaisuuden onnenpäivät olivat lyhyet. Liike kasvoi hurmoksellisesti vuosina 1970–1973, mutta sen jälkeen uutta väkeä tuli niukemmin. Kouluneuvostovaalit syksyllä 1973 aloittivat alamäen. Opiskelijavaaleissa äänestysaktiivisuuden lasku ja SOL:n militanttiaktivismi lykkäsivät vaalikannatusprosentin laskun vuoteen 1979.

Taistolaisrummutus on peittänyt sen, että 1970-luku oli kokoomuslaisen nuoriso- ja opiskelijamobilisaation kulta-aikaa. Helsingissä näki 1970-luvun puolivälissä useammin keltamustia Ole porvari -rintanappeja kuin brežnevistien rintamerkkejä.

Professori Tapio Bergholm on historiantutkija ja Itä-Suomen yliopiston dosentti.

Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.

Oikaisu 10.4.2026 kello 10.05: SOL ja nuortaistolaiset esittivät 1974 opintotuen korottamista tuhanteen markkaan vuodessa, eivät kuukaudessa, kuten jutussa aiemmin luki. 11.4.2026 kello 9.38 poistettu myös lause, joka vertaa summaa palvelualojen palkkoihin.