Tuomo Seppo keräsi hämmästyttävän määrän taidetta: ”Kaikki on hankittu opettajan palkalla – siis pihistämisellä!”
SK:n arkistoista: Valtaosan teoksista keräilijä hankki suoraan tunnetuilta taiteilijoilta – useimmiten velaksi.
Ateneumissa Helsingissä avautuu tiistaina 28. helmikuuta näyttely Valo muuttaa kaiken, joka esittelee keräilijä Tuomo Sepon kokoelmaa. Kajaanilainen lehtori on omistanut koko elämänsä taiteelle ja sen keräämiselle. Kokoelmaan kuuluu taidetta 1900-luvun alusta näihin päiviin, ja se on yksi merkittävimmistä taidekokoelmista Suomessa.
Toimittaja Jouni Flinkkilä ja valokuvaaja Markus Pentikäinen tapasivat Tuomo Sepon elokuussa 2013. Henkilökuvassa Seppo kertoo tarinoita kohtaamistaan taiteilijoista ja paljastaa, kenen taiteilijan työt ovat hänen suurin rakkautensa, ja sen yhden teoksen, joka on ylitse muiden.
Suomen Kuvalehti julkaisee Hän-jutun Tuomo Seposta kokonaan uudestaan.
Tuomo aloitti taiteen keräilyn koulupoikana.
Pennien keräilystä se alkoi.
Kajaanilaispoika toimitti koulupäivän jälkeen kukkakaupan paketteja eri puolille Kajaania. Keskustaan viedyistä kukista palkka oli kymmenen penniä ja esikaupunkiin 20 penniä.
Juoksupoikana tienatuilla rahoilla Tuomo Seppo aloitti taidehankintansa. Ensimmäisten joukossa oli Tuulikki Pietilän grafiikkaa.
Tämä on yksi tarinoista, joita Sepolla (s. 1937) riittää. Juttua tulee lähes katkeamattomana virtana, taiteilijoista, tauluista ja taiteesta.
Seppo on tehnyt valtaosan työurastaan Kajaanin lyseon ranskan ja englannin kielen vanhempana lehtorina. Yli 60 vuoden aikana hän on kerännyt taidekokoelman, joka on vaatinut intuitiota, visiota ja rakkautta.
Hän ei tiedä kokoelmansa teosten tarkkaa määrää, mutta arvelee niitä olevan 1 700. Teoksia on 50 kotimaiselta taidemaalarilta, graafikolta ja kuvanveistäjältä.
Kokoelma on merkittävimpiä ja suurin vielä sijoittamaton yksityiskokoelma Suomessa. [Seppo päätti myöhemmin, että hän lahjoittaa taidekokoelmansa Ateneumin taidemuseolle.]
Miksi taiteen keräilystä tuli elämäntehtävä?
”En osaa antaa selkeää vastausta, tuskin kuitenkaan kovin paljoa kotoa, vaikka siellä oli esteettisyys paljon esillä. Kajaanissa oli kuitenkin 40- ja 50-luvuilla ihmisiä, joiden seuraan hakeuduin varhain.”
Yksi heistä oli taiteilija H. Ahtela. Annetaan Sepon kertoa.
Metsänhoitaja Einar Reuter, taiteilijanimeltään H. Ahtela, oli kirjailija, taidekriitikko ja taidemaalari, joka muistetaan taidemaalari Helene Schjerfbeckin ystävänä ja hänen taiteensa tunnetuksi tekijänä.
Reuter oli myös taiteenkerääjä. Hänen kokoelmiinsa kuului Schjerfbeckin lisäksi muun muassa Juho Rissasen, Tyko Sallisen, Hugo Simbergin ja Ellen Thesleffin maalauksia.
”Reuterin olohuoneen ja ruokasalin seinillä oli maalauksia kuin taiteen historiasta. Isännän ateljee oli pieni huone, jossa oli maalausteline, pöydällä maaliputket ja purkit sekä seinustalla vaatimaton vuode. Peräseinällä oli rimoista tehtyjä hyllyjä, joissa olivat valmiit maalaukset kiilakehyksissä.”
Sepon mukaan parasta olivat tuoksut.
”Ne hurmasivat ja tainnuttivat, samoin kuin myöhemmin maalareiden työhuoneissa.”
”Olenkin sanonut, että maaliaineiden tuoksut turruttivat minulta taloudellisen ajattelun kerta toisensa jälkeen. Reuterin kodin värimaailma on tahtomattani vaikuttanut väri-ihanteisiini.”
Opettajaseminaarin musiikinlehtori Eero Sipilä ja hänen Saima-vaimonsa vaikuttivat myös Sepon taidekeräilyyn. Sipilöillä hän nimittäin näki ensi kerran Ina Collianderin puupiiroksia.
Nyt Sepolla on todennäköisesti laajin Ina Collianderin puupiirroskokoelma, 140–150 teosta. Siitä ei puutu kuin jokin yksittäinen vedos.
Sepon ja Collianderin ystävyys alkoi, kun hän kirjoitti parikymppisenä ihailemalleen taiteilijalle. Kirjeenvaihto kesti 24 vuotta ja päättyi Collianderin kuolemaan 1985.
”Minulla on kaikki 155 kirjettä tallella.”
”Keskustelimme tietenkin taiteesta, mutta Ina etupäässä valitti elämänsä raskautta ja murheita. Kun pidin aikoinaan Ateneumissa hänen näyttelynsä yhteydessä kirjeitten perusteella tehtyä esitelmää, ihmiset itkivät Inan elämän ankeutta.”
”Ellen Thesleff oli Inan suuresti ihailema taiteilija. Ina suurensi kokoa ja jatkoi siitä, mihin Thesleff jäi. Kun Ina Colliander tuli ’ikään kuin kerätyksi loppuun’, ajattelin, että jatkan Ellen Thesleffillä. Hän on puupiirrosten uranuurtaja Suomessa.”
Seppo onnistui hankkimaan hienoja Thesleffin töitä: muun muassa Suomen kevään ja Kultalinnun sekä kaikkein halutuimman – Marionetteja vuodelta 1907.
”Minä kun olen tällainen rohkea mies.”
Sepon keräily jatkui intohimoisena 1960-luvulla. Hänen tuttavapiiriinsä tulivat muun muassa Aimo Kanerva, Veikko Vionoja, Tapani Raittila ja Anitra Lucander.
Ystäväpiiriin kuuluvia ovat myös taidemaalarit Reino Hietanen ja Rafael Wardi. Läheisiä taiteilijoita olivat myös taidemaalari Niilo Hyttinen, taidegraafikko Pentti Kaskipuro sekä kuvanveistäjät Nina Terno ja Kain Tapper.
”Minä kun olen tällainen rohkea mies, soitin heille ja kerroin olevani kiinnostunut heidän taiteestaan. Mainitsin myös, että voisin mahdollisesti joskus jotain ostaakin.”
Valtaosan teoksista hän onkin hankkinut suoraan taiteilijoilta – useimmiten velaksi.
”Minulla on vihko, johon merkitsen, mitä olen maksanut ja paljonko olen lyhentänyt. En tingi muista kuin galleriaostoksista.”
Taiteen keräileminen ei ole merkinnyt Sepolle perinteistä ostaja–myyjä-suhdetta, vaan pikemminkin pitkäaikaista toveruutta ja ystävyyttä taiteilijoiden kanssa.
Seppo haluaa aina tutustua taiteilijoihin etukäteen ja tietää, mitä he ovat tehneet elämässään, jotta hän pystyisi keskustelemaan heidän kanssaan tasaveroisesti.
”Taiteilijat haluavat aina esitellä uusimpia töitään, koska heidän täytyy uskoa, että juuri nyt he ovat parhaimmillaan. Ja näin se ei ole aina. Useimmat kaupat ovat syntyneet vanhemmista töistä.”
Kun taiteilijat huomasivat, että Tuomohan ymmärtää taiteesta jotain, töitä alkoi löytyä.
”Alkuun Tapani Raittilakin näytteli töitään ja tuumin, että ostaisin tuon. Ei, ei tätä en myy, oli vastaus.”
”Kun ystävyys ja suhde syntyivät, kaikki oli saatavissa. Nyt minulla on 600 Raittilan työtä. Tosin niistä on 400 croquis-piirustuksia eli nopeasti tehtyjä, mutta arvostan niitä yhtä hyvin kuin maalauksia.”
Sepolla on Raittilan omakuvia kahdeksan eli puolet kaikista tehdyistä.
”Museoissa niitä ei ole yleensä kuin yksi tai kaksi. Taiteilijan omatkuvathan ovat taiteessa kiinnostavia. Saavat kuvata itseään niin kuin haluavat eikä ole tilaajan toiveita.”
Sitten Seppo kertoo tarinan Aimo Kanervasta.
Kanerva oli arvonsa tunteva maalari, joka asui ullakkokerroksessa Töölössä Helsingissä. Ulko-ovi oli pellillä vuorattu ja ovessa oli pieni pahvinen nimilappu.
”Koperoin ovea ja etsin kahvaa, samassa ovi potkaistiin auki ja ovenraosta näkyi jatsarisaapas ja pussihousut.”
”Kanerva oli reilu ja kiva ihminen, mutta häneltä oli vaikea ostaa. Hänellä oli uusia töitä, mutta hän piti niitä vuoden tai kaksi ajatuksenaan, että hän tekee niille vielä jotain. Parhaat työnsä hän oli varannut myytäväksi Ateneumiin.”
”Sain ostaa yhden taulun, toisen ostin taidekauppiaalta.”
Eräänä lauantaina 1970-luvun alussa Tuomo Seppo meni tapaamaan Veikko Vionojaa. Hänellä oli tekeillä maalaus, Pihakuva Vöyriltä. Seppo kysyi hintaa. 2 000 markkaa, sanoi Vionoja.
”Sain silloin opettajana 600 markkaa kuukaudessa käteen ja tuskailin, että en voi taulua ostaa. Edessä olisi kuukausien kituutus, ja tiesin, että kun tulen kotiin, äitini on vihainen. Äidin mielestä minun olisi joskus pitänyt ostaa uusia vaatteitakin.”
”Olin Helsingissä ja kävelin Temppeliaukion kirkon ohi päärynäpussi kädessäni. Pyörähdin takaisin, avasin kirkon oven, istahdin lehterin penkille, nostin jalkani edessä olevan tuolin päälle ja pureskelin päärynöitä.”
”Kävelin sitten Stockmannille ja soitin Vionojalle, että hän varaisi taulun kuitenkin minulle.”
Alkuvaiheessa taidekokoelma kasvoi varmasti mutta suhteellisen rauhallisesti, mutta 1990-luvulla teoslukumäärä kohosi räjähdysmäisesti.
Keräilijä arvioi silloin hankkineensa huomattavan osan, noin tuhat teosta.
Eläkkeelle siirtymisen myötä tahti on tasoittunut. Kestosuosikkien rinnalle on tullut uusia taiteilijoita, joilla on kuitenkin harkittu sijansa kokonaisuudessa.
Seppo kertoo, että hän on taideostojensa vuoksi joutunut elämään niukkaa elämää. Siitä huolimatta hän osti omakotitalon.
”Se on kuvaannollisesti minun lottovoittoni.”
Suvulta lunastamansa kesähuvilan, Suvialhon, lisäksi Tuomo hankki paikan Nuorgamista aivan Norjan rajalta.
”En ole saanut perintöä, vaan kaikki on hankittu lehtorin palkalla. Siis pihistämisellä!”
”Sepolla on monelta taiteilijalta huipputöitä.”
Tuomo Sepon kokoelma kertoo paljon kerääjästään.
”Kokoelma on vankalla klassisella taidesilmällä valittu kokonaisuus, jossa uskotaan taitoon”, sanoo eläkkeelle jäänyt Ateneumin taidemuseon intendentti Leena Ahtola-Moorhouse. ”Siitä puuttuvat ’hurjuudet’ Niilo Hyttisen muutamaa työtä lukuun ottamatta.”
”Sepolla on hyvä maku, mutta hän ei riko rajoja. Ei tarvitsekaan, hän on oman tiensä kulkija. Hänen taiteilijoidensa arvomaailma on hyvin lähellä hänen omaansa.”
Sepon kokoelman merkittävyyttä on Ahtola-Moorhousen mielestä vaikea mitata.
”Yksittäisen ihmisen suomalaisen taiteen kokoelmana se on todella merkittävä. Sepolla on monelta taiteilijalta huipputöitä.”
Kokoelman rahallinen arvo on Ahtola-Moorhousen mukaan erittäin huomattava.
”Mutta taidemuseolaisena minua kiinnostaa enemmän laadullinen merkitys.”
Ahtola-Moorhouse sanoo, että harva on alkanut tietoisesti kerätä kokoelmaa.
”Seppo on sanonut, että hänkin on huomannut kokoelman syntyneen vähitellen, kun on vain ostanut itseään puhuttelevia teoksia. Keräilijän profiili näkyy juuri valinnoissa. Lopulta kokoelman teoksista muodostuu keräilijän oma muotokuva.”
Nyt Seppo on liukunut väritaiteeseen esimerkiksi Wardin teosten hankinnassa.
Taiteessa Tuomo Seppo on rajannut hankintansa kuvataiteisiin, hän ei ole ostanut yhtään valokuvaa, koska valokuvaus on hänen mielestään liikaa tekniikkaan perustuvaa. Hän arvostaa käden työtä.
Seppo on karttanut valinnoissaan naivistisia ja surrealistisia aiheita. Poliittisilla linjauksilla ei ole ollut merkitystä, jos teokset ovat esteettisesti ansiokkaita ja eettisesti hänen arvomaailmaansa sopivia.
Asiantuntemuksen Seppo sanoo tulleen myötäsyntyisesti ja näkemällä paljon taidetta. Yksin taidekirjoja lukemalla ei kehitytä taiteen asiantuntijaksi.
”En osaa selittää, mikä on hyvä ja mikä huono teos. Tiedän sen heti, kun näen työn. Siihen menee sekunti tai kaksi – tämän minä haluan, tuota en. Mielestäni en ole erehtynyt.”
”Ei ole tarvinnut myydä sen takia, että teos on huono. Sitä on pitänyt harmitella, että en ole voinut ostaa kaikkea.”
”Jos pitäisi valita yksi teos ylitse muiden…”
Seppo sanoo, että olisi halunnut ostaa Sam Vannin töitä ja tutustua moderneihin Nubben Nordströmin abstrakteihin maalauksiin.
”Mutta ne ovat olleet niin kalliita, että en ole voinut niitä ostaa. Aina joku sanoo, että myy toisesta päästä. En myy. Olen teoksen silloin halunnut, ja keräilijän luonteeni saa näkyä kokelmassani.”
Mitkä ovat Sepon omia suosikkeja?
”Tietenkin, kun olen ostanut jonkin teoksen, olen pitänyt siitä silloin.”
Seppo kuitenkin tunnustaa, että Ina Collianderin työt ovat hänen suurin rakkautensa, hän ei voisi elää ilman niitä.
”Jos pitäisi valita yksi teos ylitse muiden, se olisi Veikko Vionojan kesäyön maisema Ylistarosta, Porraspuu.”
Seppo ylistää, että maalaukseen tiiviistyy kaikki olennainen; kuulas kesäyön maisema ja mestarillisesti kuvattu öinen valohämy.
”Sellaisen osaa maalata vain Vionoja.”
Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 34/2013.
