Mökkireissu
Kirjailija Tuomas Kyrö osti mökin. Hän kohtasi lapsuutensa kesät, uppoavan saunan ja tyhjennystä odottavan huussin. ”Keskeneräisyyden hyväksyminen on ihmisyyden ja mökinomistajan mitta.”
Viisi vuotta sitten myimme omakotitalon ja muutimme vuokralle. Pyrin irti arvaamattomista markkinoista ja alapohjan kosteusongelmista. En halunnut omistaa lainarahalla mitään.
Oli yleisemminkin jakamistalouden, matkustamisen ja kaupunkilaisuuden aika. Perikunnat myivät käsiin mätänevät rintamamiestalot ja mummonmökit. Vain hullu ottaisi sellaisen riesakseen, ajattelin.
Sitten isoäitini kuoli. Eräs mökki jäi ilman omistajaa.
Se on rakennettu 1949, sitä on kutsuttu mökiksi neljässä sukupolvessa.
Asuinpaikat ja elämäntilanteet ovat vaihtuneet, mutta tuo neljäkymmentäviisineliöinen tilaihme oli pysynyt. Itse olen valokuvien ja kaitafilmipätkien perusteella mönkinyt mökillä syntymäni kesästä 1974 lähtien. Kun tuli mahdollisuus lunastaa mökki perikunnalta, huomasin taas palaavani kiinteistön omistajaksi.
Rakennuksen kunto oli ylittänyt teknisen käyttöikänsä reippaasti. Keväällä 2017 oli aika hajottaa ja oli aika korjata.
Hiekkatien alussa hartiat rentoutuvat, ylänappi aukeaa, läppäri sulkeutuu. Vaikka ei joisi olutta, tölkki raksahtaa.
Hyvä, rauhallinen, pyhä. Se on mökin ideaali.
Suomalaiset muuttivat maalta kaupunkeihin noin neljäkymmentä minuuttia sitten. Meillä on side sinne mistä vanhemmat, isovanhemmat tai isoisovanhemmat tulivat.
Tuvista, torpista, tyyppitaloista. Mäkitupalaismökin kulmakivet tai hirrenpätkä ovat yhä tallella, ne toimivat penkkinä ja grillikatoksen pohjana. Talot sijaitsevat Mikkelin, Jyväskylän tai Tornion liepeillä. Lännessä, idässä, keskellä, pohjoisessa, saaressa. Sukunimemmekin vihjaavat, mistä päin olemme kotoisin.
Kaikkialta on seitsemäntoista kilometriä taajamaan, josta löytyy kirkko, urheilukenttä, kirjasto, kaksi kauppaa, kioski. Juottola, kirpputori ja kebabravintola. Ennen niiden tilalla oli pankkeja ja ompelimoita.
Mökeille kuljetaan ensin valtaväyliä, joista käännytään vanhalle tielle. Moottoriliikennetielle. Metsäautotielle. Mökkitielle. Hiekkatien alussa hartiat rentoutuvat, ylänappi aukeaa, läppäri sulkeutuu. Vaikka ei joisi olutta, tölkki raksahtaa.
Autoissa on kuunneltu vuosikymmenten saatossa Yleisradion rinnakkaisohjelmaa, Radiomafiaa, Radio Suomea ja kunkin maakunnan vahvinta paikallisradiota. Kasettisoittimessa Finnhits ja Reinikaisen vitsit. 1990-luvulla harpattiin cd-soittimeen, parhaimmillaan oli kuuden levyn vaihtaja.
Nyt jokaisella on omat kuulokkeet, oma musiikki, rajaton valikoima, yksilöllisyyden aika.
Kesämökin rauhalla, luonnolla ja hiljaisuudella on hintansa. Käymälä, eriö, paskala. Huussi.
Ovi narahtaa, hämähäkinseitti tarttuu naamaan. Mutta teko on tehtävä. Kaksi vierekkäistä reikää, kaiketi tarkoituksena oli kakkia ja keskustella. Kesäinen mökkikansa on ollut lähempänä Bulgarian maaseutua kuin uskoisi.
Kesällä 1982 lähdin Suvivirren jälkeen isovanhempien kanssa mökille. Mäntsälän linja-autoasemalla syöty pehmytjäätelö teki tehtävänsä, perillä suuntasin heti huussiin. En tiennyt, että rypälepommini osuisivat suoraan ampiaispesään, ja hävittäjälaivue nousi hyökkäykseen.
Tunsin kivun ja säntäsin housut kintuissa itkien sisälle mökkiin. Takamuksestani laskettiin seitsemän ampiaisen pistoa. Isoäiti, farmaseutti, annosteli antihistamiinin ja tarkkaili potilaan allergisia reaktiota huolestuneena.
Yhä hengitän.
Huussin kautta olemme olleet kosketuksissa juurimme. Edes kartanon isännällä ei ollut mahdollisuutta nautiskella lattialämmityksellä ja posliinipöntöllä. Talvella oli kylmä, kesällä kuuma ja itikat. Syksyllä vihmovaa, keväällä huussiin kuljettiin sulavesien läpi.
Vitkuttamatta sisään ja ulos, ilman älylaitteiden selailua.
Huussin hämärän lautarakennelman ikkunasta siivilöityy valoraita. Vessapaperirullan kierrokset eivät erotu toisistaan. Nurkassa lojuvan Jaana-lehden kannesta katsoo silmiin Miss Suomi 1983, Aku Ankat ja Valitut Palat ovat samalta ajalta.
Huussin tyhjentäminen lankeaa hänelle, jonka hartiat ja hajuaisti eivät petä. Se on elinikäinen, välttämätön työ, eikä uusia ilmoittautujia tule. Yhdelle mökin rauha on riippumatossa loikoilua samalla, kun toinen lapioi paskaa.
Puhuin kerran 70-vuotiaan ruotsalaismiehen kanssa, jonka äidin puolen isovanhemmat olivat suomalaisia. Mies oli lähetetty pikkupoikana kesiksi Suomeen.
”Niin kuin olisi lähetetty Syyriaan”, mies muisteli hymyillen. Hänen parhaat kesämuistonsa olivat Kainuun Syyriasta. Ruoat, maatilan työt, tavat, säännöt, kaivovesi, herääminen ääneen että sikaa lahdataan. Sodasta irtirimpuileva maaseutu. Lapset, joilla oli aina vääränkokoiset vaatteet. Pienet, liian suuret, reikäiset. Kesälomalle tullessaan hän osasi vain ruotsia. Kotiin lähtiessään hän puhui vain suomea.
Lapsuuden kesien aikana opin kirveen, vesurin, vasaran, viikatteen, käsisahan. Verkon, katiskan, ongen. Ruohonleikkurin ja auran.
Kun mökki ja rantasauna nyt piti remontoida, käyttöön tulivat rälläkkä, sirkkeli, betonimylly, runko- ja viimeistelynaulain, tasolaser, hiomalaikka. Vesieristeet, ekovilla, puhallusvilla. Salaojat, vuorilaudat, syöksytorvet. Akkuporakone, purkurauta, vatupassi. Ristipää- ja torx-ruuvit. Leka. Kumivasara. Ristimitta. Opin uuden kielen, ja purkuraudasta tuli uusi ystävä.
Remonttikesän aikana kului sata mikroateriaa. Ostin ne palauttamillani oluttölkeillä.
Kun mökki rakennettiin, sähköä ei käytetty. Äänimaailma on ollut aivan toisenlainen. Kompressori ei pärähtänyt käyntiin, bluetooth-kaiuttimesta ei kuulunut Rammstein eikä aikuisrock.
Miehet, jotka olivat ampuneet sodassa vihollista ja joita oli ammuttu, eivät ampuneet naulapyssyllä. Vasara nakutti käsivoimin, sahan hampaat söivät puuta. Puru käytettiin eristeenä, nauloja oli rajallinen määrä, käytetyt suoristettiin.
Päässä lakki, kypärä kuului rintamalle.
Rakennusmateriaali otettiin omasta metsästä, niistä puista syntyivät rakennukset ja huonekalut. Puoli vuosisataa myöhemmin kaikki ostetaan paloina ruotsalaisesta huonekaluliikkeestä. Långstrump-lipaston kokoaminen on ollut oman sukupolveni jälleenrakennusprojekti.
Tunnissa purkaja tuhoaa monen rakentajan päivän työn. Sellaista elämä on. Jokainen lauta on joskus käsin sahattu, höylätty, aseteltu ja naulattu. Pinkopahvit ja listat kiinnitetty. Saunan pintakerrosten alle jääneestä laudoituksesta löytyi nimillä merkityt paikat pikkupoikien pyyhkeille. Tänä vuonna nuorin niistä pojista täyttää 70 vuotta.
Purkamisen ja rakentamisen sivuvaikutukset olivat kummallisia. Kiinnostuin Kalle Päätalon tuotannosta. Kun menin taidemuseoon, ymmärsin, miksi appiukko kummastelee arkkitehtien valintoja. Turhat kiemurat eivät kestä kosteusrasitusta, tämänhän jokainen timpuri tietää.
Nukuin seinistä valahtaneen sahanpurun ja hiirenpaskan keskellä. Olin siirtotyöläinen, olin onnellinen. Tietenkin, pääsisin mökiltä tunnissa takaisin kotiin, lämpimään suihkuun. Sen jälkeen hakisin alakerran vietnamilaisesta pho-keiton.
Isoäidin 1950-luvun alussa parhaalle ystävälleen kirjoittamassa kirjeessä lukee: ”Maailman paras sauna on nyt valmis. Se on meidän sauna.”
”Oletko jo käynyt uimassa?” Merkitseekö tuo lause muualla samaa kuin Suomessa? Siis: oletko jo astunut talvesta kesään, kestätkö kylmän, oletko lajisi väkevä edustaja. Jos uskaltauduit dippaamaan seitsemänasteiseen hyhmään, kohoat hierarkiassa ja arvostat itseäsi enemmän.
Näihin päiviin saakka ihminen vastasi saunan lämpötilasta, järvivettä lämmitti ja viilensi luonto. Nyt mökille hankitaan paljut ja ulkoporealtaat. Haikailemme kehomme ympärille samat asteet kuin äitiemme vatsoissa lilluessamme. Entisinä aikoina saunassa uudelleensynnyttiin työviikon jälkeen, nyt palju on luppoaikaa kohdussa.
Isoäidin 1950-luvun alussa parhaalle ystävälleen kirjoittamassa kirjeessä lukee: ”Maailman paras sauna on nyt valmis. Se on meidän sauna.” Kuka sen aikoinaan rakensi? Perimätiedon mukaan mies, joka tuli hevosen ja puutavaran kanssa pihaan. Laskeutui rantaan ja tuli ylös, kun sauna oli valmis.
Vesi on noussut vuosikymmenten kuluessa lattiatason yläpuolelle ja syönyt matkalta kaiken orgaanisen materiaalin. Nyt saunarakennus on kallistunut kohti järveä kuin Pisan torni. Se on pitänyt sitoa kuormaliinoilla puuhun kiinni.
Purkukuntoinen yhdeksän neliön sauna. Mutta jos sen purkaisi, uutta ei saisi rakentaa tilalle.
Saunan arvo mitataan muistoissa. Olin kahdeksan, serkku kolme. Hän osasi uida, minä en. Menin veteen ja koetin pysyä pinnalla. Jalat, kädet, pää, kauho, kauho.
Isovanhempien kanssa katsomaan kesäyön kuunsiltaa. Mikä pettymys, kun se ei ollut oikea silta vaan heijastuma järven pinnassa. Iltasauna, tyyni vesi, kalat, linnut, salatupakka saunan nurkalla teini-iässä.
Olen luonut kuvitteellisia maailmoja, mutta ne eivät pärjää yhdeksän neliön uudelleensyntymälle.
Kuinka monta kertaa olen hypännyt laiturilta ruskeaan, mutapohjaiseen veteen? Kun istun serkun kanssa laiturilla, en hahmota olemmeko 8- vai 45-vuotiaita, joka tapauksessa niemenkärkeen uiminen tuntuu välttämättömältä.
Viime keväänä virus pysäytti niin jakamistalouden kuin matkustamisen. Kaupungeista tuli rampoja. Mitä hyötyä on laajasta kulttuuri-, vapaa-aika- ja ravintotarjonnasta, kun niitä ei voi käyttää? Kun ihmisiä kehotetaan pysymään sisätiloissa, välttämään toisiaan ja kontakteja. Happi loppuu, pierettää, sanoi joku sketsihahmo.
Kaupunkilaiset kuulivat mökkien kutsuhuudon. Pakettimatkat, passivapaus ja all-inclusive oli jo nähty, rasvaamista odottava nitisevä ulko-ovi unohdettu. Puhumattakaan epätoivotuista sukulaisista. Heistä, jotka tulevat ilmoittamatta kahville, siirtyvät saunomaan ja jättävät vettä ämpäriin ja saippuaa lauteille.
Tuhlaajapojat ja -tytöt palasivat esivanhempiensa maille. Tuli tarve turvapaikalle ja etätyöpaikalle. Kolmen tunnin ajomatka houkutteli taas.
Oma viruseristykseni kului mökillä etätyössä ja -koulussa, vaikka pääministeri ei sitä suositellut. Laskin, että mökillä sosiaaliset etäisyydet ovat aina riittävät.
Työpaikka kulki mukana, verkkoyhteydet toimivat mokkulan kautta.
Korona-keväänä suomalaiset tekivät EU-kansalaisista eniten etätöitä. Selitykseksi tarjottiin tietoverkkoja ja datapaketteja, mutta vähintään yhtä suuri selittäjä lienee mökki.
Itselleni mökki on aina toiminut myös lukemis-, opiskelu- ja työskentelypaikkana. 1. ja 2. luokan lomalla ääntelin ”drrrnnnn”, ja harjoitteiden lopputuloksena opin r-kirjaimen. Sain lukiossa ehdot kemiasta, vetäydyin mökille oppimaan kaavoja. Luin mökillä yliopiston pääsykokeisiin. Sain sinne tiedon jääneeni kahden pisteen päähän opiskelupaikasta. Hain liiteristä kirveen ja menin metsään. Kaadoin kuusen ja puhdistuin.
Olen kirjoittanut mökillä romaaneja, jotka olen mielessäni sijoittanut niille nurkille, ihan toiseen aikaan.
Nyt puhelimessa on kaikki se, mitä oli 1900-luvun alussa mökkikunnan kirkonmäellä ja 1960-luvulla osuuskaupan pihassa.
”Nyt… Jarmo Kärnä… siinä on hyvä. Odota… näkyy. Ei saakeli, yliastuttu.”
1980-luvulla ykköskanava näkyi hyvin, kakkonen huonosti, kolmosesta emme edes unelmoineet. Antennia täytyi käydä vääntämässä ulkona, sisältä arvioitiin, milloin on hyvä.
Jos jollain oli mukana elektroniikkapeli, patterit pelattiin loppuun ja sen jälkeen pelit oli siltä kesältä pelattu. Sen kokoisia pattereita löytyisi vain Suoma-tädin kuulolaitteesta.
Mökille päätyi tarpeeseen, säilöön tai huviksi kaikki se, mille taajamassa ei ole käyttöä tai tilaa. Se on mustavalkotelevision, kasvikansion ja metsään ruostuvan japanilaisauton loppusijoituspaikka. Yläpohjan eristeistä voi löytää asekätkön, kirjeenvaihdon ja vanhoja kenkiä.
Verannan kaappiin on arkistoitu eri vuosikymmenten suosikkipelit: korona, kroketti, sulkapallo, pingismailat, frisbee. Olipa siellä Rubikin kuutio ja jo kadonneen urheiluseuran logolla varustettu korttipakka. Urheiluleikit pihassa, sotaleikit metsässä, puuhun kiipeäminen, uiminen, saunominen, samoilu. Ukkosen iskiessä mummu ohjasi aikuiset ja lapset autoon istumaan.
Sarjakuvat edustivat henkilökohtaista viihdettä. Lapsesta riippuen repusta löytyi Buster, Hevoshullu tai Korkeajännitys. Yleisissä tiloissa tuvan vanhin määritti mitä kuunnellaan ja katsellaan. Uutisia katseltiin. Suomen Kuvalehdessä oli lapsille tarjolla Jyvät ja akanat. Kuvalliset syntymäpäiväilmoitukset olivat tahattoman koomisia. Seura-lehdestä käytiin läpi tietokilpailu.
Nyt puhelimessa on kaikki se, mitä oli 1900-luvun alussa mökkikunnan kirkonmäellä ja 1960-luvulla osuuskaupan pihassa. On vaikea selittää lapsille Lauantaitanssit-ohjelman suosiota.
Viime syksynä tontille saatiin vesi ja viemäröinti. Niin kuin rautatie tai internet olisi tullut. Kolmen vuorokauden ajan muistin olevani etuoikeutettu. Sitten siitä tuli saavutettu etu, arkea.
Muu remontti on valmistunut niin pitkälle kuin mökkiremontit valmistuvat. Vielä pitäisi maalata seinät toiseen kertaan, hioa, paikata, tehdä loppuun. Pitäisi purkaa vanha liiteri ja laituri ja löytää puhelimen laturi. Keskeneräisyyden hyväksyminen on ihmisyyden ja mökinomistajan mitta.
Pitää malttaa jättää työtä seuraavalle mökkikäynnille. Ja sukupolvelle.
Kun lapsena palasi mökiltä kesän jälkeen kaupunkiin, lähiö oli vielä hiljainen. Tavarat huoneeseen, moikkaus muille talon asukkaille, sitten polkupyörällä etsimään kavereita.
Lehmän lannan sijaan haisi uusi asfaltti, junat kolisivat, parvekkeilta huudettiin lapsia syömään. Kaupungin mahdollisuudet ja uhat tulivat hetkessä takaisin. Ensimmäisen viikon ajan mökkipaikkakunnan murresanoja livahti puheeseen.
Kun nyt tulen mökiltä kotiin, tiedän pääseväni sinne takaisin vaikka huomenna. Ei tarvitse odottaa Suvivirteen asti.
Yli puoli miljoonaa kesämökkiä, kolme miljoonaa mökkilomailijaa vuodessa – suomalaiset ovat yhä mökkikansaa