Tsunamista pelastunut: ”En luota luontoon enää ikinä”

SK:n arkistoista: Murtokankaat pelastuivat tsunamista. Joulukuussa 2005 he suunnittelivat uutta matkaa Khao Lakiin.

Khao Lak
Teksti
Petri Pöntinen

BORLÄNGE, RUOTSI – Tammikuun lopussa 2005 lääkärillä oli huonoja uutisia.

”Reiden sivuun tuli kananmunan kokoinen paise”, Vesa Murtokangas muistelee.

”Pelättiin, että siinä oli trooppinen sieni”, Sinikka Murtokangas kertoo.

”Jos sieni olisi mennyt keuhkoihin, se ei olisi ikinä lähtenyt pois.”

Aasian hyökyaalto tempaisi viime tapaninpäivänä Murtokankaat vesimassojen riepoteltaviksi. He selvisivät hengissä tuhoutuneesta Khao Lakista, useimmat muut eivät.

Murtokankaille raskainta oli epätietoisuus; Sirkka luuli aluksi Vesan kuolleen ja Vesa Sirkan. Ville-poika ei tiennyt puoleentoista vuorokauteen, olivatko vanhemmat elossa.

Suomen Kuvalehti seurasi perheen paluuta thaimaalaisesta sairaalasta kotiin Borlängeen, pieneen keskiruotsalaiseen kaupunkiin. Koti täyttyi kukista ja korteista; ystävät, sukulaiset ja työtoverit halusivat muistaa heitä (SK 2/2005).

Tänään olohuoneen ruokapöydällä on sinivalkoinen kynttilä ja juhlakattaus iltaa varten. On Suomen itsenäisyyspäivä.

Sirkka istuu sohvalle ja huokaisee.

”Aivan kuin tätä vuotta ei olisi elänyt ollenkaan.”

 

Helmikuu: katastrofi töissä

Sirkka oli kuukauden sairauslomalla haavojen takia. Hän palasi töihin Falunin sairaalan teho-osastolle helmikuussa. Erikoissairaanhoitaja koki kaiken uudessa valossa.

”En voinut sietää töissä katastrofaalisia tilanteita”, hän sanoo.

”Reagoin liian voimakkaasti liikenneonnettomuuksien uhreihin ja kuoleviin lapsiin.”

Sirkka ajoi kerran kuukaudessa 300 kilometriä keikkahommiin Norjan Elverumiin.

”Se tuntui hengähdystauolta. Ei ollut muuta ajateltavaa kuin työ.”

Vesa käveli terästehdas SSAB:n portista sisään jo maaliskuun puolivälissä. Hän halusi ehdottomasti takaisin tuuriin, vuorotyöhön tehtaan elvyttämöön, jossa suolahappo puhdistetaan kemikaaleilla uudelleen käyttöä varten.

Hänelle ehdotettiin kevyitä askareita ja lyhyttä työviikkoa.

”Viikon tein puolta päivää, sitten taas koko viikkoa.”

 

Huhtikuu: pakko juosta

Vesa sai huhtikuun puolivälissä helpottavan tiedon; trooppinen sieni ei ollut pesinyt paiseessa eikä keuhkoissa.

Hän otti lenkkikengät kaapista ja alkoi juosta.

Vielä tammikuussa Vesa oli määrätty pakkolepoon. Kehossa oli ollut avohaavoja, keuhkoista oli repeytynyt palasia. Kahvinjuonti oli ollut pakko lopettaa, se oksetti. Myös lenkkeily oli laitettu kiellettyjen asioiden listalle.

Juoksut on ehkä juostu, lääkäri oli varoittanut.

Nyt, huhtikuun keväässä, askel alkoi lentää. Vesalla oli hoppu, sillä Tukholman maratoniin oli vain reilu kuukausi. Hän ehti harjoitella sata kilometriä.

42 kilometriä 195 metriä tuntui hullunrohkealta yritykseltä.

”Tekivät vielä ennen juoksua jutun paikalliseen Dala-Demokrateniin”, Vesa hymähtää.

”Ajattelin, että tulet maaliin vaikka kontaten. Että välille et jää”, Sirkka sanoo.

”Etkä jäänyt.”

Vesan valkoisessa maraton-paidassa lukee: Jag klarade det! Minä selvisin siitä!

”Ilman juoksuharrastusta pää ei olisi pysynyt näin selkeänä.”

”Se on ollut sinun terapiaasi”, Sirkka säestää.

Vesan oli välillä pakko kävellä maratonreitillä, kipu iski 32 kilometrin kohdalla Västerbron kuuluisalla pitkällä sillalla. Mutta hän halusi maksaa kunnianvelan takaisin.

”Uskon, että selvisin Khao Lakista osaksi sen takia, että olin niin hyvässä kunnossa.”

”En voinut lopettaa juoksemista.”

Eikä se yhteen kertaan jäänyt. Kesällä Vesa juoksi arpisilla keuhkoillaan Ahvenanmaan ja Pietarsaaren maratonit.

 

Toukokuu: arkut rivissä

Penkit täyttyivät Stora Tunan -kirkossa toukokuussa. Urut soivat lohduttomasti, suruvirsiä laulettiin.

Khao Lakissa menehtynyt borlängeläisperhe siunattiin kotimaisemissa.

”Oli se järkyttävää”, Sirkka sanoo. ”Kolme arkkua vierekkäin.”

”Samassa porukassa oli reissattu Teneriffalla”, Vesa jatkaa.

Murtokankaat istuivat kirkon takimmaisessa rivissä. He eivät ottaneet uhrien omaisiin yhteyttä hautajaisten jälkeen; se olisi tuntunut tungettelulta.

”En edes tajua sitä surun määrää, jonka menehtyneiden omaiset ovat kokeneet”, Vesa sanoo hiljaa.

Kesäkuu: taivas pimeni

SSAB:n terästehtaalla siirrettiin kesäkuussa neljä tonnia painavaa konetta. Vesa oli porukassa mukana. Yksi kettinki oli vielä kiinni, kun nosturikuski veti nostosauvasta.

Kone keikahti rajusti.

”Jos olisin ollut vielä kymmenen sekuntia aikaisemmin siinä, kone olisi tullut suoraan päälle.”

Yksi työntekijä loukkaantui, järkyttynyt nosturikuski lähti kotiin. Vesalle tarjottiin myös vapaata ja kriisiapua. Hän jäi töihin.

”Sanoin, että olen ollut pahemmissakin paikoissa.”

Viikko turman jälkeen Murtokankaat lensivät rantalomalle Bulgariaan. Matkaseurana olivat Angela ja Bo Männikkö, Khao Lakista pelastunut borlängeläinen tuttavapariskunta.

Eräänä iltana mustat pilvilautat vyöryivät Sunny Beachin ylle. Äkkiä ukkosti ja satoi kaatamalla.

Sirkka ja Angela istuivat, vapisivat ja itkivät.

”Kun hyökyaalto tuli, se oli samanlainen kova kohiseva ääni”, Sirkka kuvaa.

”Ja silloinkin taivas pimeni.”

Murtokankaat asuivat Khao Lakissa bungalowissa meren rannalla. Sirkka näyttää netistä poimittua kuvaa Garden Beachista, joka murskaantui jättiaallossa romukasaksi.

Bulgariassa he majoittuivat kauas mereltä.

”En luota luontoon enää ikinä”, Sirkka sanoo.

 

Elokuu: rahaa kummeille

Päätös syntyi elokuussa: he haluavat oman kummikylän Kambodzasta Thaimaan rajalta. Sinne oli lähetetty talvella 3 000 kruunua. Rahat, jotka Vesan työtoverit olivat hänelle keränneet.

Sirkalla on suunnitelma.

”Kun Vesa pääsee eläkkeelle, voisimme lähteä vapaaehtoistyöhön lastenkotiin.”

”Mitä minä siellä tekisin? Sinä hoitaisit sairaita lapsia.”

”Onhan sinulla osaavat kädet. Ryhtyisit vaikka talonmieheksi.”

Sirkalla ja Vesalla on aikuiset pojat Henry ja Jerry. Kotona asuu enää Ville.

”Haluan, että rahaa on paljon, mutta toisaalta haluan antaa sen pois”, Sirkka sanoo.

Hän kiusoittelee, että Vesasta on tulossa taas nuuka. Hän muistuttaa viimeisestä yhteisestä illallisesta Khao Lakissa.

”Me muut pöydässä otimme Irish Coffeen, sinä et raaskinut.”

”Mutta kun se maksoi yhtä paljon kuin ruoka”, Vesa puolustautuu.

Hän oli juuri ennen illallista nostanut suuren summan rahaa.

”Merenpohjassa niistä rahoista ei olisi ollut enää iloa”, hän myöntää.

 

Lokakuu: remontti jäi

Khao Lakista selvinnyt Eeva tuli lokakuussa Borlängeen. Angela oli pelastanut hänet. Hän oli pakottanut vaikeasti loukkaantuneen naisen kävelemään vuorelle turvaan.

Eeva oli menettänyt siskonsa aaltoihin.

”Olimme kaikki Angelan luona”, Sirkka kertoo.

”Istuimme ja puhuimme koko yön, silti kaikkea ei ehtinyt puhua.”

Ennen Murtokankaat kutsuivat usein naapureita kylään ja järjestivät juhlia harva se viikko.

”En ole jaksanut koko vuonna mitään”, Sirkka sanoo.

”Joka kesä on tehty remonttia, nyt ei mitään”, Vesa vahvistaa.

He ovat istuneet lukemattomia iltoja Angelan ja Bon kanssa. Ajatukset ovat joka kerta kiertyneet joulukuun 26. päivään. Entä jos olisimme olleet retkellä? Olisiko Vesa menehtynyt, jos tanskalainen matkatoimistovirkailija Anja ei olisi auttanut häntä? Missä on se norjalainen nainen, joka selvisi samalta rannalta hengissä?

”Vain ihmiset, jotka ovat kokeneet tsunamin, voivat ymmärtää toisiaan”, Vesa uskoo.

 

Marraskuu: masennus iski

Vesa sai postia Thaimaasta marraskuun lopulla. Mutaveden ja hiekan likaama passi oli löytynyt.

Se oli yksi uusi kipeä muisto entisten joukkoon.

Vesan ja Sirkan nuorin poika Ville oli kalastusretkellä jättiaallon iskiessä rantaan.

”Ville ei halua puhua tsunamista mitään”, Sirkka kertoo.

Perheen Jerry-poika perui Thaimaan-matkansa kaksi viikkoa ennen lähtöä, kun tyttöystävä ei saanut vapaata.

”Oli onni, että olin yksin meressä, että siellä ei ollut lapsiamme”, Vesa sanoo.

Murtokankaat eivät tunne syyllisyyttä siitä, miksi juuri he pelastuivat. Eivät ainakaan enää.

”En olisi pystynyt pelastamaan ketään muuta. Jos olisi tullut vielä yksi aalto, en olisi selviytynyt”, Vesa epäilee.

”Minä en pystynyt auttamaan edes itseäni”, Sirkka sanoo. ”Se oli arpapeliä, kuka pelastui.”

Sirkka on lukenut loputtomasti kadonneiden listoja, lehtijuttuja ja tsunami-kirjoja. Hän on etsinyt Khao Lakin läheisellä vuorella tapaamiaan ihmisiä, keskustellut nettisivuilla ja puhunut puhelimessa.

”Aivan kuin haluaisin kiduttaa itseäni, käydä kaikkien ihmisten surun läpi.”

Hän on käynyt psykiatrilla mutta ei ole saanut apua. Hän on jättänyt harrastukset ja kuntoilun.

”Kesä vielä meni, mutta nyt masentaa.”

”Olen miettinyt, mitä tämä elämä on, onko tässä mitään järkeä?”

 

Joulukuu: eroa ulkoministeri

Vesisade piiskaa ikkunoita ja imee valonrippeet taivaalta. Lähes kaikki ovat paikalla itsenäisyyspäivälounaalla: Sirkka, Vesa, Jerry, Henry, Angela ja Bo. Vain Ville on jumppaamassa.

”Äiti, ole hiljaa! Minä puhun nyt”, Henry hikeentyy.

Seuraa pitkä, kiihkeä monologi ruotsalaisten poliitikkojen ja virkamiesten selkärangattomuudesta. Joulukuun alussa ilmestynyt tsunami-raportti on käynnistänyt ankaran kritiikin valtiojohtoa kohtaan.

”Pirun hallitus ei auttanut minua yhtään, mutta minä olen kuitenkin elossa”, Angela huudahtaa.

”Mutta ainakin ulkoministerin on erottava, kerta kaikkiaan niin lahjaton ihminen”, Sirkka väittää.

Jälkiruokajäätelö viilentää juhlapöydän tunnelman. Joulu lähestyy, ja sukulaisia on tulossa kylään Alajärveltä, Etelä-Pohjanmaalta, Vesan ja Sirkan synnyinseudulta.

Aiemmat joulut on vietetty perhepiirissä.

”Sukulaiset ja lapsuudenystävät ovat nyt läheisimpiä”, Sirkka kertoo.

Kaikkia jännittää jo tapaninpäivän kirkko. Silloin sytytetään kynttilät tsunamin uhrien muistoksi.

”Et antanut minun mennä töihinkään”, Vesa vinoilee vaimolleen.

”Jos olisit mennyt, olisit saada jäädä sinne.”

 

Tammikuu: räätäli odottaa

Lähtöpäivä on 12. tammikuuta.

Vesa, Sirkka, Bo ja Angela lentävät kolmeksi viikoksi Thaimaahan. Aluksi käydään tutulla räätälillä, jolta piti viimeksi noutaa uusia vaatteita. Ne odottavat yhä.

Sitten ajetaan Khao Lakiin.

Matka, joka jäi kesken, on saatettava loppuun.

”Haluan kävellä maalla sen 500 metriä, jonka kuljin aallon mukana meressä”, Vesa sanoo.

Illalla he tekevät banaaninlehdistä lautan, sytyttävät sen päälle kynttilän ja työntävät sen kohti ulappaa.

Se on kiitos merelle, joka armahti heidät.

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 51–52/2005.

Mitä Murtokankaan perheelle kuuluu nyt? Sen kerromme tänään kello 20.