Tom of Finland -tähti on antanut tänä keväänä sata haastattelua – ja vain yksi kysymys saa hänet hermostumaan
Pekka Strang palasi teatterinjohtajasta näyttelijäksi. Nyt kaikki haluavat tietää, miltä tuntui näytellä homoa.
Miltä tuntui näytellä homoa?
Pekka Strang katsoi tv-toimittajaa häkeltyneenä. ”Kysyitsä tota oikeesti?”
Kyllä, toimittaja sanoi. ”Koska käskettiin ja nyt minä kysyn. Miltä… minkälaista se oli…”
Strang seisoi Tennispalatsin aulassa smokkitakki päällä. Tom of Finland -elokuva esitettäisiin pian ensimmäisen kerran. Oli hienot juhlat. 2 600 kutsuvierasta, ja maailmantähtikin mukana. Ranskalainen muotisuunnittelija Jean-Paul Gaultier oli yllättäen tullut katsomaan elokuvaa.
Strang antoi haastatteluja mustan taustakankaan edessä. Siihen oli painettu tiheästi valkoisia tekstejä: Dome Karukosken Tom of Finland.
Strang oli elokuvan pääroolissa. Hän näytteli Touko Laaksosta, ”kaarinalaispoikaa, joka vähän vahingossa tekee vallankumouksen”.
Toimittaja jatkoi kysymystään. Heteromiehenä näytellä tällaista…? Te ette tunteneet ennestään?
Ei tunnettu, Strang vastasi. ”Ja oli tosi mukavaa tutustua tän leffan kautta. Siinä pystyi niinku rakastumaan oikeesti.”
Hänen vieressään seisoi näyttelijä Lauri Tilkanen, elokuvan Veli Mäkinen eli Touko Laaksosen miesystävä.
”Juuri näin mitä Pekka sanoi.”
Tämä kysymys oli toistunut usein. Miltä tuntui näytellä homoa? Oikeastaan mitään muuta ei ollut kysytty niin paljon.
Mitä siihen voisi edes vastata? Hyvältä?
Kun Strang halusi ajatella suopeasti, hän ymmärsi, miksi sitä kysytään. Resurssipula. Toimittajan kiire. Autossa googlataan hätäisesti Touko Laaksonen. Okei, homo.
Ja lukijat haluavat tietää. Tähän oli vedottu usein.
Oikeasti Strang oli sitä mieltä, että kyse on älyllisestä laiskuudesta.
Eikä kysymystä ulkomailla esitetty, ei edes maakunnissa. Vain Helsingissä. Se oli kiinnostavaa.
Strang oli alkanut sanoa vastaan. Hän teki niin tv-haastatteluissakin, vaikka tilanne usein muuttui kiusalliseksi.
”Jos mä haluan selittää sen ystävällisesti, mä voin. Mut tarviiks mun?”
Tili on tyhjä, mutta punaisilla matoilla kävellään.
Sellaista on nyt.
Tennispalatsin ensi-illasta on reilut kaksi kuukautta. Strang on antanut sata haastattelua.
Hän mainostaa elokuvaa, promoaa. Se vie aikaa, eikä palkkaa juuri makseta.
Haastatteluissa hän kertoo, että Tom of Finland on elokuva taiteilijasta, Touko Laaksosesta. Taide tunnetaan: lihaksikkaat viiksimiehet ja vartaloa nuolevat nahkavaatteet. Mutta kuka tuntee Toukon? Pianistin ja mainospiirtäjän, jonka salaisuutta juuri kukaan ei tiennyt. Homoseksuaalisuus oli 1970-luvulle saakka rikos, ja homoeroottisten piirrosten levittäminen Suomessa mahdoton ajatus. Laaksosen markkinat löytyivät 1950-luvulla Yhdysvalloista.
Rooli on Strangin uran suurin. Hän valmistui näyttelijäksi viisitoista vuotta sitten, eikä ”koskaan ole ollut tällaista rumbaa”.
”Strangista Hollywood-tähti?” kirjoitti Ilta-Sanomat jo tammikuussa. Tom of Finland esitettiin Göteborgin elokuvajuhlilla, ja tämä saattoi ”teoriassa avata päätähdelleen ovia”. Mainittiin esimerkkejä: ruotsalaiset Joel Kinnaman ja Noomi Rapace, tanskalainen Sidse Babett Knudsen.
”Joo joo, no hyvä”, Strang sanoo tähän.
”Seuraavaksi halutaan sit kuulla, ettei siitä tullut mitään.”
Tapaamisia on kyllä ollut, elokuvantekijöiden ja roolitusagenttien kanssa.
”En oo hirveesti puhunut siitä.”
”Mut toisaalta, miks ei?”
Tom of Finland on Suomen elokuvahistorian kallein draama. Se maksoi viisi miljoonaa euroa.
Strang markkinoi elokuvaa mielellään. Siitä on toki tehty tuotantoyhtiön kanssa sopimuskin, kuten tapoihin kuuluu. Näyttelijä on käytettävissä haastatteluihin Suomessa.
Mutta Strang on tehnyt enemmän. Hän on antanut paljon haastatteluita ulkomaillakin, Ruotsissa, Saksassa, Yhdysvalloissa.
”Ensinnäkin mä oon ihan ylpee siitä elokuvasta.”
”Ja aihe on tärkeä, istuu tähän päivään. Kyse on tasa-arvon syvimmästä olemuksesta.”
Hänestä on tullut jonkinlainen Laaksonen-asiantuntija. Hän on tutustunut ystäviin ja sukulaisiin, perehtynyt elämänvaiheisiin. Miettinyt, millainen Touko oli. Hakeutuiko hän seurueen keskipisteeksi vai nousiko luonnostaan sellaiseksi?
Lopullisia vastauksia ei ole. Laaksonen kuoli marraskuussa 1991.
Turkan merkitys oli ollut valtava. Strang ihaili sitä.
Tampereella sanottiin, ettei Strangista koskaan tule näyttelijää.
Strang pyrki Nätyyn, näyttelijäntyön linjalle yliopistoon. Kevät 1997.
Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi Vaasassa, suorittanut siviilipalveluksen yliopiston kirjastossa ja hankkinut rahaa pizzalähettinä – Suomen ensimmäisiä Kotipizzan skootterilähettejä.
Huono ryhti. Siitä se oli kiinni.
Pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa hänelle sanottiin, ettei näyttelijä voinut seistä noin.
Ihme sinänsä, että hän oli edennyt viimeiseen vaiheeseen. Hän pyörtyi ensimmäisessä. Hakijoiden piti seistä päällään, ja sitten hän vain jotenkin.
Strang oli kävellyt teatterityön professorin puheille ja anonut uutta mahdollisuutta. Hän oli saanut sen, mutta ei opiskelupaikkaa.
Toukokuussa hän seisoi valintaraadin edessä Helsingissä, Teatterikorkeakoulussa. Kysyttiin, että mitäs ne Tampereella sanoivat.
No niin tämä oli tässä, Strang ajatteli. Ei hän voisi valehdella, saattaisivat soittaa Tampereelle. Ehkä olivat jo soittaneet.
”On tämä ryhtiongelma”, hän mutisi. ”Että ei tästä sit varmaan…”
”Mmitä?”
Strang pääsi kouluun. Raati sanoi, että hänellä oli neljä vuotta aikaa parantaa ryhtiä. Ei se nyt siitä kiinni ollut.
Strang mietti, oliko hänellä tapana ottaa asiat liian kirjaimellisesti.
Hän opiskeli ruotsinkielisellä puolella, ”sukkahousupuolella”, kuten koulutusohjelmaa pilkattiin.
Painotukset olivat erilaiset. Suomenruotsalaisella teatterilla oli juuria Ruotsin hoviteatterissa, suomalaisella työväenliikkeessä. Se näkyi. Kevyt farssi vastaan armoton fyysisyys, jos oikein kärjistetään.
Jouko Turkka oli lähtenyt Teatterikorkeakoulusta jo 1988, mutta arkistot olivat olemassa. Strang istui kirjastossa ja luki kaiken. Lehtileikkeet ja myöhemmin kirjatkin.
Koulu oli ollut ehdoton, jopa vaarallinen. Oli harjoiteltu hellittämättä, ilman taukoja. Turkka oli heittänyt palasokeria lattialle. Opiskelijat söivät, että jaksoivat jatkaa.
Koko teatteri oli sähköistynyt. Kaupunginteatterin kassoilla oli jonotettu, kun Turkka ohjasi. Ensi-iltoja oli jännitetty.
Turkan merkitys oli ollut valtava. Strang ihaili sitä. Toki hän tiesi, että se oli myös maksanut ”lukuisia henkilökohtaisia tragedioita”.
Nyt metodi oli toinen, ruotsinkielisellä puolella varsinkin. Vahvaa kritiikkiä vältettiin. Se ei jalostaisi opiskelijoita, tuhoaisi vain.
Strangilla ei ollut ongelmia itsetuntonsa kanssa. ”Se meni katosta läpi.”
Kolme ensimmäistä vuotta hän keskittyi lähinnä siihen, että haukkui kaikkea. Neljäntenä hän alkoi ymmärtää, mitä oikein opiskelee.
Keväällä 2004 Lilla Teaternista lähti johtaja, myrskyisästi.
Teatteri oli vaikeuksissa. Katsojat olivat kadonneet. 1990-luvun alussa heitä oli ollut 50 000 vuodessa, vuonna 2002 vain 7 000. Nyt tilanne oli hieman parantunut: 18 000.
Lillanilla oli näyttämö ja pitkät perinteet Yrjönkadulla, keskellä Helsinkiä. Se oli perustettu vuonna 1940. Siellä olivat vaikuttaneet sellaiset nimet kuin Vivica Bandler, Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson.
Nyt teatteri oli velkaantunut, konkurssistakin puhuttiin.
Teatterin hallitus päätyi radikaaliin ratkaisuun. Lillan liitettiin Helsingin kaupunginteatteriin. Siksi johtajakin lähti.
Lillanille luvattiin kuitenkin autonomia. Sillä olisi oma johtaja, mutta tämän esimies olisi kaupunginteatterin Asko Sarkola.
Johtaja valittiin kesäkuussa. Hän oli 26-vuotias Pekka Strang. Se oli yllätys, sillä esillä oli ollut aivan toinen nimi: liettualainen ohjaaja Cezaris Grauzinis.
Laineet löivät. Sanottiin, että Strang oli Sarkolan omavaltainen päätös. Tämä oli opiskellut samalla vuosikurssilla kuin Sarkolan poika Sampo. Tämä oli tehnyt lopputyön, jonka oli tarkastanut Sarkola.
”Hän on seurannut läheltä tulevan taiteellisen johtajan kehitystä”, Helsingin Sanomissa kirjoitettiin.
Strang ei muista, kuka häntä tehtävään ”loppupäässä pyysi”, mutta mukana olivat Lillanin hallituksen puheenjohtaja ja Sarkola. Strang suostui heti.
Teatterin johtaminen oli ollut jonkinlainen haave. Hän oli näytellyt Viiruksessa ja jo siellä pohtinut, voisiko johdossa tapahtua sukupolvenvaihdos.
Strang oli nuori ja itsevarma. Pitää vain muuttaa asennetta, hän ajatteli. Pitää miettiä, mikä katsojia kiinnostaa. Ei sitä, mikä minua kiinnostaa.
Pitää tehdä paljon töitä.
Hän kirjoitti muistikirjaansa dramaattisen merkinnän. Hän vertasi itseään Hamelnin pillipiipariin, Grimmin sadun hahmoon. Pillipiipari soittaa huilua ja saa siten rotat seuraamaan itseään. ”Nyt täytyy miettiä, haluaako olla rotta vai se, joka soittaa.”
Strang avasi ensimmäisen syyskautensa sotahistorialla, Bengt Ahlforsin näytelmällä 1945. Yleisöön se vetosi, kriitikoihin ei.
”Uusi Lillan onkin vanha”, kirjoitti Kirsikka Moring.
Oli odotettu nuoren sukupolven foorumia, mutta sitä ei saatu.
”Tietoinen päätös”, Strang sanoo. ”Mun piti saada yleisö sinne. Ilman yleisöä teatteri ei ole mitään.”
Hän muistaa Moringin arvion. Näyttelijä muistaa huonot arviot aina. ”Hyviä ei.”
Ehkä niin.
Strangista kirjoitettiin Helsingin Sanomissa jo keväällä. Silloin hän nousi itse lavalle, Kiviä taskussa.
”Kausi Lillanissa käynnistyy vakuuttavasti.
Näyttelijänä hän on yksinkertaisesti aivan loistava.”
Strang johti Lilla Teaternia yhdeksän vuotta.
Pieni Nokia oli hyvä hankinta. Sillä ei voinut selata Twitteriä eikä Instagramia. Tuskin edes soittaa, sillä kuuluvuus oli heikko.
Vieroitus oli välttämätön. Strang oli addiktoitunut ”kaiken maailman äppeihin”. Kun bussipysäkillä oli minuutti, käsi meni taskuun. Mitä maailmassa on tapahtunut – 10 minuutin aikana?
Vieroitus sujui hyvin. Niin hyvin, että pian saattoi palata älypuhelimeen.
10. marraskuussa 2015 Instagram-tilillä oli kuva tyhjästä huoneesta. Keskellä puinen tuoli, nuottiteline ja nippu aanelosia.
”Työpisteeni seuraavat 87 päivää. #monologi #teatteri #yksin”
Uutiset olivat saaneet Strangin ärsyyntymään. Pakolaisia virtasi Lähi-idästä ja Afrikasta Etelä-Eurooppaan, hukkui Välimereen. Ja mitä enemmän heitä oli, sitä kylmemmäksi kävi sävy. Ihmiset olivat lukuja ja tilastoja, aaltoja ja vyöryjä.
Strang muisti Maanmittarin tarinan. Tekstin, joka kertoo vietnamilaisesta Tran Minh Canhista. Hän tuli Suomeen 1970-luvulla, ensimmäisten venepakolaisten joukossa. Matka oli hengenvaarallinen.
Tarina oli monologinäytelmä, mutta tosi. Asko Sarkola oli esittänyt sitä Lillanissa 1990-luvulla. Toimisiko se vielä?
Strang alkoi opetella. ”Meillä päin sanotaan, että kodin ulkopuolella on kysyttävä vanhuksilta, kodissa lapsilta. Lopulta teen päätökseni.
He ovat luotettavia, heillä on motivaatio, he tahtovat paeta.
Vene on seitsemäntoista metriä kertaa kolme ja puoli…”
Ensi-ilta oli 26. tammikuuta 2016. Paikka Lillan.
Strang oli nyt freelancenäyttelijä. Sitä hän oli halunnut, vaikka välillä pelotti. Kolme lasta kuitenkin, ja asuntolaina.
Katsomon valot sammuivat, näytelmä alkoi.
”Olin maanmittari…”
Hän puhui tunnin ja näki kuinka yleisö kulki Tran Minh Canhin matkan.
Siinä se taika taas oli.
Pekka Kristian Strang
Ikä: 39
Syntymäpaikka: Helsinki
Kotipaikka: Helsinki
Työ: freelancenäyttelijä
Koulutus: teatteritaiteen maisteri
Perhe: vaimo ja kolme lasta
Harrastukset: jalkapallo