105 joulua: Kaisa Peltosen täysi elämä
104-vuotias tamperelainen tekee jouluksi sienisalaattia ja lakkahilloa.
Kangasrouskut ovat lionneet Tampereen Näsilinnankadulla. Metsäsienistä Kaisa Peltonen, 104, valmistaa jouluksi sienisalaattia. Tyttärenpoika Sami ja tämän vaimo Tarja tulevat kylään.
”Mä tykkään, että ne ovat mun omia lapsia.”
Peltosella on edessään 105. joulu. Lapsuus Jämijärvellä yksinhuoltajaäidin ja isosiskon kanssa oli kovaa aikaa, silti muistot ovat onnellisia. Hän oli kuusivuotias, kun pukki toi mieluisan lahjan.
”Me saatiin siskon kanssa omat tuutut, punaiseksi maalatut kehdot”, hän sanoo. ”Oli alus- ja päällyslakanat, ja niiden päällä puetut nuket.”
Tänä jouluna Kaisa Peltonen istahtaa valmiiseen pöytään. Tai lähes valmiiseen. Sienisalaatin lisäksi hän tekee iltapalaksi pannukakkua, kermavaahtoa ja lakkahilloa.
Peltosesta kertoo Suomen Kuvalehden juttu Toinen vuosisata, joka on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 13-14/2013.
Kangas hehkui kuin tummanpunainen matto.
Sisarukset Kaisa ja Anna nousivat hiekkaharjua. Palaneella kankaalla puolukat olivat lyhyessä varressa, kypsiä ja noen mustaamia, mutta tirsuvan makeita.
Oli loppukesä 1915 Jämijärvellä, harjujen halkomassa pitäjässä. Levottomat ajat lähestyivät.
Marjat olivat lupaus ruuasta; puolukoita, mustikoita ja lakkoja vaihdettiin jauhoihin, leipään ja rahaan.
Kaisa oli viisivuotias, Anna seitsemän. He kulkivat kahdestaan, äiti Alviina piikoi majatalossa.
Karttaa ei ollut, vain äidin neuvo: Harjun päällä näkyy kirkontorni. Sitä kohti kun kävelette, löydätte aina kotiin.
Maanantai 4. maaliskuuta 2013. Pitkät, pahkuraiset sormet kulkevat kuluneen kartaston sivuilla. Verhottomien ikkunoiden takana viisi kerrosta alempana humisee Tampereen Näsilinnankatu.
Sänky on olohuoneen syvennyksessä. Kaisa Peltonen istuu päiväpeiton päällä ja etsii kartalta elämänsä marikkoa.
Hän on käynyt pian sata vuotta marjassa. Jämijärvellä, Karkussa, Kurussa, Orivedellä, Pinsiössä.
Mutta mieluisin metsä on Hämeenkyrössä.
Oikea karttalehti löytyy. Sormi piirtää reittiä. Vaasantieltä Vesajärventielle, mutta ei perille, vaan ohi hiekkamontun ja pienkoneiden lentokentän.
Ja on pysyttävä oikealla puolella tietä, sieltä marjat löytyvät.
”Vatulanharju on oikee päämustikkapaikka.”
Hän odottaa ensi kesää.
”Se on ihaninta, kun mustikat kypsyy ja pääsee sinne mettään.”
Lapsena marjastus oli uurastus, aikuisena harrastus, yhtä mieluisia. Kivitalon kellarissa on itse tehtyä mustikkahilloa. Mutta enää marjat eivät ole pääasia, vaan metsä.
”Se antaa semmosen rauhoittavan olon.”
”Sitä ei oikein osaa sanoin kuvata. Sen tuntee tuolla sisuskaluissa.”
Kävely on käynyt vaivalloiseksi. Tyttärenpoika Sami ja tämän vaimo Tarja ajavat auton niin, että hän pääsee astumaan suoraan marikkoon. Mättäillä mieleen muistuu lapsuus.
Vuonna 1911 Frans Pitkäranta astui valtamerilaivaan ja muutti Amerikkaan.
Kaisan isä kiersi Pennsylvaniassa, maan koillisosissa, löysi töitä kaivoksilta ja tehtaista, kunnes hankki farmin. Kotiin hän lähetti rahaa ja valokuvia. Niissä katsoi vakava mies komeissa viiksissä ja tyköistuvassa puvussa.
Jämijärven Kierikkalan kylässä vaimo ja tytöt asuivat pikkuruisessa hirsimökissä, jossa oli kaksi ikkunaa, uuni ja hella. Lattialle levitettiin siskonpeti.
Vuonna 1916 tarvittiin uusi patja, sillä äiti otti kasvattisiskon. Hän oli kunnan hoidokki Aliina. Isälle kirjoitettiin Amerikkaan ja ilmoitettiin: perhe on lisääntynyt.
Syntyi sekaannus, väärinkäsitys.
Frans luuli, että vieras mies oli tehnyt vaimolle lapsen. Hän kirjoitti takaisin: Sen, joka on perhettä lisännyt, pitää myös huolehtia perheestä. Vielä yksi kirje tuli. Sitten Kaisa ei kuullut isästään mitään.
Ovikello soi, avain naksahtaa lukossa.
Kello on puoli yksitoista. Kotiapu, Kaisa tietää ajasta. Lähihoitaja käy kaksi tuntia maanantaisin ja torstaisin. On sovittu, että sama kotiapu ostaa ruuat ja lääkkeet, siivoaa ja pyykkää. Lopuksi mitataan verenpaine.
Nuoren naisen kaulassa roikkuu paksu avainnippu. Hän on ensi kertaa tässä osoitteessa.
”Mari”, hän esittäytyy kuuluvalla äänellä.
”Peltonen”, Kaisa vastaa.
Mari kaivaa paperilapun ja kynän valmiiksi.
”Pannaan ny ensimmäisenä maidot. Kaks sinistä ja yks punanen.”
Kaisa luettelee muistista vehnäjauhon, taloussokerin, hiivan ja maksalaatikon. Jotain unohtui. Hän ummistaa silmät, puristaa suun suppuun ja etusormet yhteen.
”Ja sitte. Kävisit hakemas tähän patterin”, hän osoittaa herätyskelloa yöpöydällä.
Mari katsoo pariston oikean koon. Hän selaa ostoslistan läpi.
”Onko leipää ja rasvaa riittävästi?”
Kaisa katsoo tiukasti. Että kaupasta teollista leipää?
”Itte olen leiponut. Ja leivon vieläkin.”
Äiti paistoi hapanleipää ja perunalimppua, satakuntalaista juhlaleipää. Pienet, survotut perunat ja jauhot alkoivat käydä itsestään. Kaisa muistaa yhä taikinan kirpeän happaman maun.
”Tulee oikein poskiin vesi.”
Kaisa leipoo hiivaleipää ja piimälimppua. Limpun perinteisellä kaavalla: hyvissä ajoin hapattaa viilistä ja maidosta piimän, sitten leipoo taikinan ja valelee leivät kesken paiston sokerivedellä. Sokeri värjää pinnan tummaksi ja kiiltäväksi.
Leivän päällä hän käyttäisi vain voita, jos se ei olisi niin kovaa.
Hän suolaa porsaan ulkofileen, paistaa ja pilkkoo annospaloiksi pakkaseen. Paisti korvaa makkaran, ilman lisäaineita. Kauppahallin tuoreesta lohenpalasta riittää kolmeen ruokalajiin: keittoon, pannulle ja loppu suolakalaksi.
Lihakeittoon kelpaa vain naudan rintapala, jossa on luuta ja rasvaa.
”Liemen pitää olla rasvanen.”
”Ei pelkkä vesi, ei se oo oikein mitään soppaa.”
Kaisa nousee istumaan sängyllä, odottaa kotvan. Sitten hän ottaa rollaattorin sarvista kiinni ja köpöttää keittiöön. Kello on yksi iltapäivällä. Aamukahvin aika.
”Se on se mun lounas.”
Kotiapu on unohtanut viedä roskat ja tyhjät maitotölkit. Siivouksen jälkikään ei tyydytä.
”Sitte kun niitä ei sais neuvoa!”
Hän mittaa kaksi kupillista kahvinkeittimeen. Veden hän on itse suodattanut, jotta ”pahimmat saasteet menee pois”.
Kahvi jää tippumaan. Hän siirtyy verkkaan jääkaapille, nostaa pöytään rasvaa, juustoa, kurkkua, sianlihaa ja leipää. Juuston ja paistin siivut ovat paksuja.
”Syömisessä käytän etupäässä vain sormia. Mutta enpähän häntä kuollu ole.”
Hän lorauttaa punaista maitoa kahviin. Sininen on janojuoma, ”mä olen maitokissa”, sitä kuluu kuusi litraa viikossa.
”Jos jään kiintiössä vajaaks, mun tulee oikein paha olo.”
”Sit mun täytyy juoda maitoa juomalla.”
Mutta se ihmetyttää, minne näläntunne on kadonnut. Syömättä voisi olla vaikka kuinka kauan.
”Mä vaan syön, olen ottanut tavaksi.”
Joskus harvoin iskee mieliteko. Talvella, kun made kutee, pitää saada kalakeittoa.
Voi että se maistuu hyvältä! Ihan niin kuin lapsena.
Keväällä 1918 kansalaissota oli loppu. Mutta niin oli viljakin.
Kaisa ja Anna hakivat viimeisellä korttiannoksella puuroaineksia kaupasta. Jauhossa oli jäkälää, pettua ja virnaa.
Tytöt keittivät puuron, mutta syömättä se jäi.
Onneksi pitkästäsiimasta nousi kalaa, ja navetassa ammui kaksi lehmää. Äiti keitti lahnoja voissa ja suolassa. Päälle juotiin viilipiimää.
Kesällä ruis ei ollut kunnolla tuleentunut, kun osin vihreitä jyviä jo jauhettiin hätäruuaksi.
Vihdoin vilja kypsyi. Kaisa lappoi uutista, tuoreen sadon puuroa.
On keskiviikko, pyryttää. Kaisa lepää sängyllä ja osoittaa Aamulehteä olohuoneen pöydällä. Siinä on artikkeli maailman vanhimmasta naisesta, 114-vuotiaasta Misao Okawasta.
Osakalainen rouva herkutteli juhlapäivänä makrillisushilla.
Kaisaa hymyilyttää. Hänen perheessään on syöty valtavasti kalaa. Niin paljon, että evät olisivat voineet kasvaa selkään.
”Vaikuttaiskohan tuo kala elämänkaareen.”
Viime vuoden lopussa Kaisalla oli ikää 103 vuotta, kuukausi ja viisi päivää. Hän oli ennakkotietojen mukaan Suomen 114. vanhin, elettyjä päiviä oli kertynyt 37 656.
Japanilaisnainen kertoo pitkän iän salaisuudeksi terveydestään huolehtimisen.
Silti hän ihmettelee: ”Olenko elänyt niin pitkään? Kumma juttu.”
Kaisa kutsuu sänkyään mieluisimmaksi kaverikseen. Kun ottaa vartin virkistävät tirsat, tuntuu kuin olisi nukkunut tunteja.
Satavuotiaana on lupa olla toisen kerran lapsi.
”Koska vaan uni saa tulla.”
Jatkuva istuminen ja lääkkeet turvottavat nilkat. Sitten niitä saa ”ruveta lepyttelee”, on oikaistava pitkäkseen. Mutta sängyn vangiksi ei pidä jäädä. Pian sieltä ei pääsisi ylös lainkaan.
”Päivärutiinit on sitä ittensä hoitamista.”
Yhdeltätoista illalla hän menee yöpuulle. Kahden tunnin välein uni katkeaa vessareissuun. Sen jälkeen hän ottaa kunnon kulauksen vettä. On juotava paljon, sitä hoitajatkin ovat hokeneet.
Aamukuudelta eteisessä kolahtaa. Hän hakee rollaattorilla tuoreen Aamulehden ja lukee otsikot.
”Tunti menee, kun kattelee kaikki päällekirjoitukset.”
Hän nukahtaa uudelleen, kunnes herää yhdeksältä. Vessamatkalla laittaa puuron hautumaan. Pukeutuu ja petaa sängyn, laittaa silmä- ja nenätipat ja annostelee lääkkeet valmiiksi: kuusi pilleriä aamuisin, kaksi iltaisin.
Tarkka lääkelista on yöpöydän laatikossa.
”Ne on niin mun mieles. Ei mun tarttee mitään mistään kattoo.”
Hän syö kaurapuuron mustikkahillon kanssa. Aamiaisen jälkeen aamulääkkeet.
Sitten hän alkaa jumpata.
Kaisa kellahtaa sänkyyn ja näyttää.
Liike yksi: polvet ylös, sitten niitä pyöritetään niin kuin ajaisi polkupyörällä.
Liike kaksi: polvet käännetään yhdessä oikealle, sitten vasemmalle.
Liike kolme: polvet yhdessä, sitten ne taivutetaan eri suuntiin ulospäin.
Liike neljä: nilkat ja varpaat kipristetään, sitten ojennetaan.
Liike viisi: nilkkoja pyöritetään, molempiin suuntiin.
Kaisa nousee sängystä ja näyttää rollaattorin kanssa. Jarru päälle, kahvoista kiinni, sitten jalka ylös, sivulle ja taakse ja lopuksi päkiöiden varaan. Nyt ei tavoitella ennätyksiä eikä oteta aikaa. Äkillisistä ja vääristä liikkeistä vain kipeytyy.
”Kaikes jumpas täytys tehdä hitaasti.”
Kaisa verryttää venyttelyllä jänteitä ja niveliä, ihan tieten tahtoen.
”Eihän marjaskaan voi olla, jos ei siinä kumarru.”
Hän jumppaa aamuin illoin. Yölläkin jos uni ei tule, ”ei se ketään häiritte”. Mutta päivän kunto ratkaisee. Toisella vuosisadalla on tunnettava itsensä, tiedettävä miten pää ja ruumis pelaavat. Lääkitys auttaa korkeaan verenpaineeseen, silti makuulta on noustava rauhallisesti. On odotettava tovi, että huimaus helpottaa.
Ja on ennakoitava vaikeat olotilat.
On parasta siirtyä sänkyyn, jos kesken leipomisen tai syömisen päätä kivistää tai tuntuu sekavalta. Rauhallisia, syviä hengityksiä, ja kohta paha olo häipyy. Sitten voi palata keittiöön.
Joka ikinen päivä on puuhattava jotain. Myös huonona, edes vähän.
Nuorena hän näki raskaita enneunia. Nyt hän ei murehdi huomista. Jos on tokkero olo, ajattelee, että uusi aamu on parempi.
Hyvät päivät vierähtävät huomaamatta iltaan. Ilman velvoitteita, aikatauluja ja kipuja.
”Mä elän mun elämän ihaninta aikaa.”
Yhdeksänvuotiaana, talvella 1919, Kaisa makasi henkitoreissaan sairaalassa.
Hän oli sairastanut tuhkarokon ja keuhkokuumeen. Sitten vesirokon, jota seurasi uusi, ankara keuhkokuume.
Tuota pikkutyttöä en näe toista kertaa, lääkäri kertoi ajatelleensa.
Kaisa toipui. Sairaalassa vierähti 14 viikkoa. Silmät kuopalla, ruumis yhtä luuta ja nahkaa hän opetteli kävelemään uudelleen.
Kuusitoistavuotiaana sikotauti vei kuulon oikeasta korvasta.
Vuotta myöhemmin hän sairastui mystiseen tautiin, jolle lääkäreillä ei ollut nimeä.
Aamulla noustessaan hän saattoi valahtaa tiedottomana lattialle. Pian taju palasi. Hän ymmärsi, mitä ympärillä tapahtui mutta ei pystynyt puhumaan. Kohtaus loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Kaisa oli ihmeissään. Vaatteet olivat hiestä läpimärät, mutta olo oli kevyt kuin höyhenellä.
Elokuussa 2011 Kaisa oli eläkeläisten leirillä Kangasalan Ilkossa. Kohtaus kaatoi hänet vessassa. Varoittamatta niin kuin ennenkin.
Vasen lonkka murtui. Leikkauksessa lonkkaa tuettiin metallilevyllä.
”Nyt vasta olen itte tuntenut, että kyllä mua vanhuus alkaa vaivata. Pari vuotta.”
Murtumaa seurasi raju lihaskramppi ja sitten valtimotukos. Kaikki vasemmassa jalassa. Vaivat ovat parantuneet, silti askeleet ”rupee olee kuin ruusuntippoja”.
Kaisa on päättänyt, että ei jää jalan ongelmien kanssa jumiin, ei fyysisesti eikä henkisesti.
”Ei se ole mun vika, vaan jalan.”
”Ja aina se lähtee, kun mä sanon: ny mennään!”
Ulkoilusta hän on luopunut suosiolla. Kaduilla vaanivat liukkaat jäät, lyhyet liikennevalot ja korkeat kiveykset. Eikä se sovi, että häntä tuupattaisiin pyörätuolissa. Silloin ei voi olla ”oman kropan herra”.
”Jos mun jalat olis kuin pää, mä en tarttis mitään apua.”
Juhannuksena 1924 Kaisa pääsi ripille. Kesäkuun viimeisenä hän muutti Tampereelle ja aloitti työt Lapinniemen tehtaan kalalankaosastolla.
Hän oli 15-vuotias, perheen pää.
Isä oli kadonnut Amerikkaan. Jämijärven pientilan kahdesta lehmästä ei ollut elannoksi. Ja ruokittavana oli taas yksi ylimääräinen suu, nyt äidin siskon Annikki-tyttö, joka oli jäänyt heitteille.
Kaisa vannotti äitiä: yhtään kirjettä ei saa heittää avaamatta hellan pesään. Sisällä oli aina seteleitä, palkkarahoja.
Osoitteet vaihtuivat, Kaisa kulki työn perässä. Milloin prässääjänä Tampereen tekstiilitehtailla, milloin siivoojana, keittäjänä tai navettapiikana maalla.
Vuonna 1933 syntyi Siiri, oma tytär.
Hän oli nähnyt työssä ja lähipiirissä, miten alkoholi tuhosi perheitä. Tyttären hankin, aviomiestä en, hän oli päättänyt.
Kaisa maksoi äidille Siirin hoidosta. Sotavuonna 1943 tuli yksi elätettävä lisää. Hän haki sairaalasta vastasyntyneen, hylätyn sukulaislapsen. Poika oli sinnitellyt kuusi päivää vedellä.
Kuin ruskea vesisammakko, Kaisa päivitteli.
Sairaala ei antanut ruokintaohjeita. Lapsi oli kuolla Kaisan käsiin. Hän kutsui papin ja lääkärin.
Poika kastettiin Jormaksi. Hän selvisi.
Syksyllä 1962 Kaisa meni naimisiin. Hän täytti pian 53 vuotta.
Hän oli seurustellut sotavuosista Verneri Peltosen, evakkoperheen vanhanpojan kanssa, mutta oli torjunut päättäväisesti kosinnat. Kului 18 vuotta, kunnes hän pyörsi päätöksensä.
Kaisa oli hoitanut äitiä, joka oli kuollut vuonna 1961. Tytär Siiri ja kasvattipoika Jorma olivat perustaneet omat perheet.
Nyt hän otti Verneristä uuden huollettavan. Mies oli sairas, suvussa kulki vaikea sydänvika.
He ostivat Hämeenkyröstä tilan: viisi hehtaaria peltoa, seitsemän lypsävää. Meijerin palkintolusikat kertoivat, että maito oli ensiluokkaista.
Kaisa raatoi pellolla ja navetassa. Verneri saattoi olla sydänvian takia kuusi viikkoa sairaalassa heinänteon aikana.
Vuonna 1971 kolme lääkäriä totesi Kaisan työkyvyttömäksi: sormissa oli vaikea nivelrikko.
Sormet olivat niin kipeät, että niillä ei voinut kätellä tai tarttua kahvikuppiin. Myös selkä oli jumissa. Marjametsässä selkärankaa oli hierottava puuta vasten, ennen kuin pystyi poimimaan.
Kaisa sai vaivoin liikutettua haravaa ja talikkoa. Tilanpito jatkui.
Torstaina iltapäiväaurinko paistaa krootonin, ihmepensaan, leimuaviin lehtiin. Kaisa lojuu ruskean päiväpeiton päällä.
”Olin aika jamas aamulla.”
Hän oli herännyt ennen kahdeksaa. Olo oli hutera. Jalatkaan eivät tuntuneet kantavan.
Sitten hän keitti puuron ja vajaan kupillisen kahvia, jumppasi ja lepäsi.
”Nyt mä oon ihan erilaine.”
Olohuoneen seinälle on kehystetty valokuva äidistä ja tyttärestä, Kaisasta ja Siiristä.
”Se täyttäis juhannuksen seuduis kahdeksankymmentä.”
Siiri oli jäänyt nuorena leskeksi ja asettunut Sami-pojan kanssa vanhempien tilalle Hämeenkyröön.
Hän oli muurannut navetan, sairas isä oli neuvonut.
Vuonna 1975 Verneri kuoli sydänkohtaukseen. Lypsylehmät vaihtuivat lihakarjaan.
Vuonna 1984 äiti ja tytär luopuivat tilasta ja muuttivat Tampereen Messukylään. Voi sitä touhua! Puutalon remonttia, kasvimaan hoitoa, lukemattomia marjaretkiä, viikoittaisia vesijumppia.
Ysikymppisenä Kaisa tanssi vielä eläkeläisten riennoissa, matkusteli ja laittoi töistä palaavalle tyttärelle ruokaa. Mitä vanhemmaks tulee, sitä terveemmäks, hänellä oli tapana sanoa.
Vuonna 2005 Siiri sairastui luuydinsyöpään. Neljä vuotta myöhemmin Kaisa täytti sata vuotta. Hän toivoi lahjaksi kuntoutusloman, jonne otti Siirin mukaan.
Yöt Kaisa valvoi, lohdutti ja silitti hellävaroin. Kipujen takia Siirin ihoa ei voinut juuri koskettaa.
He olivat muuttaneet Messukylästä Tampereen keskustaan. Viimeisinä kuukausina tyttären syöpäkivut yltyivät sietämättömiksi. Kaisa osoittaa olohuoneen okranväristä rokokoosohvaa. Siihen Siiri tuli öisin makuuhuoneesta ja käpertyi tuskissaan kerälle.
Äiti istuutui sohvalle, piti tyttären jalkoja sylissään.
Pikku-Kaisalla oli haave.
Hän muistaa, miten lapsena kierrätti lähetystyön lipasta ja laittoi pennin pari itsekin. Hän halusi lähetystyöntekijäksi Ambomaalle. Mutta sitten hänen piti lähteä Tampereelle töihin, avustaa monia sukulaisia.
”Kait ne vastas sitä Ambomaata.”
Hän on kuullut elämänsä aikana toruja halustaan auttaa. Siskokin sanoi, että hullu, elät vain muita varten.
”Mitä toisille antaa, sen saa moninkertaisesti takaisin.”
”Tavalla tai toisella. Jos ei aineellisesti, niin henkisesti. Tai elämän opiksi.”
Kolme vuotta sitten, Siirin kuoleman aikoihin, kotiapu alkoi käydä. Ystävät ja tuttavat riensivät paikalle.
”Tää vaihe oli raskas mulle. Että toiset alkoi auttaa mua.”
Keittiön lankapuhelimessa on suuret näppäimet. Lapulle on kirjoitettu tärkeät numerot, Siirin viivattu yli.
Sukulaisnaiset Riitta ja Eila soittelevat Ikaalisista ja Jämijärveltä. Messukylän naapuri Leena käy kylässä. Kun seurakunnan diakonissa Ritva vierailee, silloin lauletaan vanhoja, Kaisan pyhäkoulun aikaisia lastenlauluja.
Tyttärenpoika Samista on kirjahyllyssä liuta valokuvia. Kun hän ja hänen vaimonsa Tarja tulevat Helsingistä, mummua passataan koko viikonloppu.
Samassa rapussa asuu Tiina. Kaikki alkoi kukkien kastelusta, kun Kaisa ja Siiri lähtivät mökille. Nyt Tiina poikkeaa päivittäin, hänellä on työhuone sisäpihan kivijalassa.
”Tiina on parempi kuin enkeli.”
Sydänystävä on myös Kaisan silmät luontoon. Tiina seuraa lenkeillään, milloin sinivuokot ilmestyvät ja mustikka kukkii Pyynikin harjulla.
”Se on kyllä hyvä sanansaattaja.”
Enempää ihmisiä Kaisa ei kaipaa.
Alkaa väsyttää, jos vieraita ramppaa. Arki on muutenkin kuin hidastettua filmiä. Kaikki ottaa aikansa: ruuanlaitto, tiskit, voimistelu, vessassa käynti, kukkien hoito.
Vielä viime keväänä hän vaali tomaatintaimia, kasvatti niihin raakileet ja jakoi ystävilleen. Nyt on ensimmäinen kevät, jolloin tomaatinkasvatus saa jäädä.
Mutta ei mustikanpoiminta.
Kunhan halla ei tuhoaisi satoa, alkukevät on ollut kylmä. Kaisa muistaa luonnonviisauden: Jos Yrjön yönä on kylmä, seuraa yhdeksän kylmää yötä.
Ja siihen jaksoon osuu Markuksen päivä, 25. huhtikuuta.
”Jos Markuksen yönä on kylmä, ei tartte paljon marjoja hakee.”
Yöpyödällä on pino Apuja. Helmikuussa 2012 lehdessä oli juttu satavuotiaasta naisesta, joka esiteltiin vanhimpana tilaajana.
Kaisa soitti toimitukseen: hän on satakaksi ja tilaa yhä lehteä. Tieto oikaistiin.
Hän ratkoo Avun sanaristikoita, kryptoja ja sudokuita. Jos muistia ei harjoituta niin kuin kehoa, sekin surkastuu.
”Mua niin säälittää ne, jotka ei ymmärrä laitokses mistään mitään.”
Kaisa toivoo, että vanhukset olisivat ”ihmisarvon kirjoiss”. Pahinta on, jos ei ehditä viemään vessaan, vaan hoidetaan vaipoilla yöt päivät.
”Ettei ne olis niin ku navettajakarja. Että lyövät sen ulosteen päälle maaten.”
Tervaskannot muuttuvat näkymättömiksi. Sairaaloissa ei kuunnella eikä kerrota hoidoista. Kaisalla on sellainen kokemus, vielä tuore.
Helmikuun alussa hänen suustaan vuoti verta kahtena yönä. Sairaalassa hän kertoi, että veri oli poskionteloista. Ei uskottu. Yksi lääkäri kertoi proteesien hanganneen suuta, toinen epäili keuhkotautia.
Verikokeet ja röntgen olivat puhtaat. Lääkäri ehdotti epämiellyttävää keuhkojen tähystystä. Kaisan piti kieltää moneen kertaa. Lopulta selvisi, että veri oli peräisin poskionteloista.
Hoitoruljanssistaan Kaisa saneli ja Tiina kirjoitti kirjeen Aamulehden yleisönosastoon. Nimimerkki oli Iältään 103-vuotias, mieleltään nuori.
Sairaalassa lääkäri oli myös houkutellut: jää tänne odottamaan laitospaikkaa.
”Mä meen kotio”, Kaisa oli sanonut.
Keittiön seinälle on kehystetty ilmavalokuvat Jämijärven ja Hämeenkyrön taloista. Jonain päivänä tämäkin koti on jätettävä.
”Kun pääsis vielä näillä jaloilla pois. Ettei joutuis olee kauan toisen hoidettavana.” Sitten hän myhäilee, lohduttautuu kansanuskomuksella: ”Jos tukka kuivuu pian pesun jälkeen, niin sillä on lyhyt kuolinsairaus.”
Kaisan hiukset ovat lyhyet ja harmaat.
Hiiva lämpimään maitoon, sekaan vähän ohrajauhoja ja kauraryynejä. Hiivaleipätaikina on alulla.
On lauantai, leipomispäivä.
Kaisa siirtää kulhon penkille, kääntää rollaattorin ja tekee siitä istuimen.
Riuskat sormet alustavat taikinaa. Lisää vehnäjauhoja, lisää vaivaamista. Taikina on iso, neljä leipää. Kaisa huohottaa, tippa putoaa nenänpäästä.
Kun taikina irtoaa kulhosta, se saa jäädä kohoamaan. Kämmensyrjällä vielä ristinmerkki, taikinan siunaukseksi.
Kaisa tiskaa kulhon, siivoaa tiskipöydän, oikaisee sitten sängylle.
Olohuoneen nurkassa on Tunturin kuntopyörä. Sairaalareissun jälkeen hän on alkanut ajaa päivittäin kymmenen minuuttia. Mustikkamättäällä on oltava kunnossa.
Puolen tunnin kuluttua leipomukset pullistelevat liinan alla. Pellin voi nostaa uunin alatasolle 200 asteeseen.
Kohta keittiöön tulvii tuoreen hiivaleivän tuoksu.