Kameleontti
Otso Kautto oli pitkään laitosteattereita kritisoiva kapinallinen. Ensi vuonna hänestä tulee Tampereen Työväen Teatterin johtaja.
Ohjaaja ei voi astua lavalle omana itsenään, vaan on valittava jokin rooli. Se voi olla eri rooli kuin eilen, eri rooli kuin huomenna.
Näin sanoi Jouko Turkka, ainakin niin hänen oppilaansa, teatteriohjaaja Otso Kautto sen muistaa.
Kautolla on elämässään ollut monia rooleja:
Maajoukkuetason uimari, Teatterikorkeakoulusta valmistunut nuori vihainen mies ja Turkan pitkästä varjosta erkaantunut sankariohjaaja.
Jurttaisäntä kiertävässä heimoteatterissa Quo Vadiksessa. Neljän tyttären isä.
Surffaava runoilija, jonka pinkin pakettiauton ikkunaverhoja Atlantin leppeä tuuli löyhytti.
Nyt näyttämönä on ikkunaton neuvotteluhuone. Pitkä pöytä ja magneettitaulu, punaista seinätiiltä kuin 70-luvun seurakuntataloissa.
Tyhjäksi syöty lautanen on linjastokanttiinista. Ilmoitustaululla tamperelainen kello- ja koruliike mainostaa alennuksia teatterin työntekijöille.
Ensi vuoden alussa Otso Kautto astuu uuteen rooliinsa Suomen kolmanneksi suurimman laitosteatterin johtajana. Hän viimeistelee vielä väitöskirjaansa rituaaleista, mutta on juuri osallistunut palaveriin Tampereen Työväen Teatterin ensi vuoden ohjelmistosta.
Vastuu vyöryy kohti, ja siksi hänellä on käsissään neljä suurta sormusta, ”työhanska”, jota hän käyttää tiukoissa paikoissa.
”Tunnen oloni erilaiseksi, kun laitan nämä päälle”, hän sanoo. ”Se on identiteettirituaali. Ryhdyn joksikin joka pystyy johonkin.”
Teini-iässä Kautto luki Pablo Nerudan elämäkerran ja päätti ryhtyä runoilijaksi.
Runoilijuus mielessään hän hyppäsi aamuisin kylmään turkoosiin altaaseen. Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle hän haki ollakseen lähellä sanoja.
Paljastui, että hänen reaktiivisuutensa, hetkessä olemisen taitonsa sopi ohjaamiseen hyvin. Se oli samalla tavalla koukuttavaa kuin menestys urheilussa, mutta ei täysin sitä, mitä hän halusi tehdä.
”Voi olla, että pystyin olemaan ohjaamisessa rento, koska minulla oli koko ajan salainen unelma kirjoittamisesta. Kannoin kirjoittamattomien teosten painoa harteillani vuosikausia. Se oli salainen identiteettini.”
Kautto nojautuu taaksepäin ja haroo hiuksiaan.
”Tämä ei ole täysin mahdoton tulkinta.”
Hän kertoo hieman ironisesti teatterikouluajoista ja 80-luvusta, jolloin jokainen etsi omaa ääntään tai alkukantaista yhteyttä, jolloin egot olivat turpeita ja kaikkialla rutosti rahaa.
Vaikka Turkka teki vaikutuksen, hänen teoriansa kehon näännyttämisestä ei purrut urheilijaan, joka oli tottunut uimaan neljä tuntia päivässä.
Silti Kautosta tuli teatterin suhteen ehdoton. Lavalla ei voinut vain hengailla. Teatterin tuli vedota merkityksen tajuun. Teatterissa oli lumoa, ihmettä, magiaa.
Helsingin Sanomat kirjoitti ensin penseästi nuoresta ohjaajasta ja tämän näytelmien läähätyksestä ja kohelluksesta, sitten suopeammin, lopulta ylistävästi.
Kauttoa pyydettiin kaupunginteattereihin tekemään mitä huvittaa, mieluiten jotain erilaista. Vuonna 1991 hän ryhtyi lasten- ja nuortenteatteri Pienen Suomen johtajaksi ja käveli Kuopiosta Helsinkiin mielessään viisikymmentä esitystä.
Hän ajatteli nuortenteatteria toisin kuin muut: nuoria ei saa houkuteltua esityksiin, jotka on tarkoitettu nuorille.
”Pieni Suomi oli sen hetken menestystarina. Se breikkasi hienosti, ja sain kertoa jatkuvasti Hesarissa mielipiteitäni ja olin tärkeä ihminen.”
Taloudellisesti teatteri oli kuitenkin upottavalla pohjalla, ja Kautto lähti. Vuosia myöhemmin teatteri sulautettiin Helsingin kaupunginteatteriin.
Kautto taas ”kaapattiin” Kansallisteatteriin vakituiseksi vierailijaksi. Hänen ohjaamansa Angels in America vuonna 1994 oli kuusi ja puoli tuntia kestävä intensiivinen eepos. Elämys, teatteritapaus, kirjoitettiin. Täältä tulee Ohjaaja, ajatteli Kautto kävellessään kadulla.
Hän oli ryhtynyt joksikin, mutta siitä oli tulossa ihminen, josta hän ei oikein pitänyt.
”Haistoin siellä jonkun ikävän tyypin. Oli vaikeaa kestää sitä valtaa, jonka ihmiset antoivat minulle, koska minulla meni hyvin.”
Samaan aikaan hänen vaimonsa Mariannan sisaren perhe oli muuttamassa Ranskaan Pyreneille. Tilaisuus lähteä mukaan tuli juuri ennen kuin menestys olisi noussut hattuun.
”Onko yhteiskunnallinen teatteri enää mahdollista?”
Kautto panee päähänsä harmaan lätyskän, joka on pipo. Kävelemme ulos pakkaseen. Vastaan tulee väkeä matkalla teatteriin: vartin päästä alkaa komedia nimeltä Kevytkenkäinen nainen, joka kertoo kypsän iän seksistä.
Kautto on koko uransa ajan epäillyt, voiko laitoksissa tapahtua taiteen ihmettä. Siksi hän perusti Markku Hoikkalan ja Harri Nordellin kanssa jo vuonna 1985 Quo Vadiksen laboratorioksi esityksille, joilla ei ollut muuta paikkaa.
2000-luvulla jurttateatteri on niittänyt mainetta maailmallakin, mutta sillä ei Kauton mukaan ole ollut resursseja tehdä menestyksestä pysyvää. Nyt Quo Vadis jää seuraavan sukupolven haltuun.
Tampereen Työväen Teatterissa hänellä on mahdollisuus toteuttaa unelmat ja lunastaa puheet. Hänestä tuntuu, että hetki on oikea isolle muutokselle.
”Kun laitosteatterit pantiin pystyyn, 80 prosenttia teatterin ammattilaisista työskenteli niissä. Nyt 80 prosenttia on freelancereina.”
Kautto ajattelee, että TTT voisi olla esimerkki laitosten ja ryhmien yhteistyöstä. Tanssi, musiikki ja performanssi voisivat olla tasavertainen osa ohjelmistoa.
Nykyään teatterit näyttävät varsin samanlaisilta. Ehkä ne eivät keskustele yhteiskunnan kanssa tai ehkä esitykset eivät ole tarpeeksi hyviä.
Kautto haparoi vähän sanojaan.
”Jostain syystä on paljon kiihkeitä ja kiinnostuneita ihmisiä, joille ajatus laitosteatteriin menemisestä on vastenmielinen.”
Laitokset ovat Kauton mukaan koko ajan sillä reunalla, että menettävät merkityksensä.
”On yksittäisiä esityksiä ja hetkiä jotka osoittavat, miten ihmeellistä teatteri voi olla. Jostain syystä se ihme ei kuitenkaan kannattele laitosteatterijärjestelmää, vaan ohjelmisto palvelee vain sitä, että laitokset voivat jatkaa olemassaoloaan.”
TTT:n jatko huolestuttaa, koska valtionosuusjärjestelmää uudistava työryhmä on esittänyt, että sen erityisasema kansallisnäyttämönä poistettaisiin. Se tarkoittaisi ainakin kahden miljoonan euron lohkaisua budjetista.
”Se olisi niin kova isku myös pienille ryhmille ja freelancereille, että ehdotuksen on pakko tulla bumerangina takaisin”, Kautto sanoo.
Työväenteatterilla on rahoituksessa ollut erityisasema paitsi sijaintinsa ja kokonsa perusteella myös siksi, että se jatkaa työväenkulttuurin perinnettä. Siihen on vanhastaan kuulunut yhteiskunnallinen painotus.
Kevään ohjelmiston yhteiskunnallisimmasta päästä on Sirkku Peltolan Tytöt 1918. Muutoin kalenterissa on ennemmin kansankulttuuria: musikaaleja, farsseja, drag show’ta.
”Se on kiinnostava kysymys, että onko yhteiskunnallinen teatteri enää ylipäätään mahdollista vai onko se vain puhetta samanmielisille”, Kautto sanoo.
”Tekijöillä voi olla yhteiskunnallinen eetos, mutta teatterissa täytyy keskittyä niihin asioihin, joita vain teatterilla voi sanoa. Kolumnit ovat väitteitä varten, teatterin tehtävä on kutsua asioita ja tunteita esiin.”
Moni sanoo, että Kauton ohjauksissa ja näytelmissä kaikuu jonkinlainen epäsuomalaisuus. Että hän ei tee vain aikalaiskommentaaria vaan ammentaa teatterin keskieurooppalaisista perinteistä, filosofiasta ja psykoanalyysistä.
Kun Kauton perhe lähti Pyreneille vuonna 1994, yksi vuosi venyi seitsemäksi. Neljä tytärtä kasvoivat ranskattariksi ja sirkuslapsiksi, jotka kiersivät Eurooppaa Quo Vadiksen mukana.
Vielä kun perhe palasi Suomeen, Kautto lähti Rocinante-pakettiautollaan Atlantin rannoille.
Hän sanoo aina kaivanneensa toisaalle.
”Suomessa talvi on totta ja kesä on ohimenevä vale. Se on muokannut mieltä niin, että ikävät asiat ja mokat dominoivat. ’Itku pitkästä ilosta’ – ei sellaista ole missään muualla!”
Sitä paitsi kun on toisaalla tuntemattomien kanssa, roolia voi vaihtaa.
”Se antaa vapauden olla sellainen, kuin minusta sillä hetkellä tuntuu. Tai joku imaginäärinen minä. Parhaimmillaan olen kokenut maailmalla kumppanuutta, jossa tutustuminen jätetään väliin.”
Muutama ohjaus vuodessa riitti elämiseen ulkomailla. Kautto on myös saanut kahdeksantoista vuotta vuosiapurahaa. Se on avannut mahdollisuuden tehdä sitä, mitä hän oikeasti halusi: kirjoittaa.
Aluksi se ei ollut helppoa, ja surffaavan runoilijan roolin eläminen tuntui melkein yhtä hyvältä. Toisin kuin yleensä, hän pelkäsi epäonnistumista. Esikoisromaani Matka Mundakaan ilmestyi 2003.
Siinä keski-ikäinen mies piiloutuu pensaan alle ja karkaa. Ja samaan aikaan palaa kotiin, ohuempana kuin ennen. Minä jakautuu kahdeksi ja alkaa vaeltaa itsensä perässä.
Ajatus siitä, että todellinen oleminen on toisaalla, kulki Kauton mukana kauan.
”Sellainen Pariisin kaipuu, vaikka Pariisi ei ole enää siellä missä ennen vaan on räjähtänyt ympäri maailmaa Pariisin sirpaleiksi, joissa taide on mahdollista.”
”Siellä voi hengittää niitä merkityksiä ja kahlata absintissa ja kaikki on erityistä!” hän ironisoi.
Lapsena parasta mitä hän tiesi oli kuvitella mielessään niin suuria seikkailuja, että ne alkoivat vaikuttaa tunteisiin. Samalla tavoin hän kuvaa myös pitkiä matkoja: tunteet saattavat oudolla tavalla muuttua.
”Sitten palaa kotiin, jossa kaikki kaverit kohtelevat minua niin kuin sitä entistä. Hetken aikaa tuntee kummallista kuilua, mutta sitten liukuu takaisin täyttämään sen sosiaalisen kolon, joka entisellä minällä on.”
On vielä yksi asia, joka Kautosta usein mainitaan. Hän puhuu ihmiset pyörryksiin.
Jäinen Puutarhakatu ravintola Tuulensuun ulkopuolella kohoaa dyyneiksi ja aalloiksi. Acapulcon aurinko on kirinyt taivaalle, nyt se paistaa ikkunapöytään niin että silmiin nousee mustia pisteitä.
Uimarivuodet näkyvät yhä Kauton kehossa. Hartiat ovat leveät ja rintakehä suuri. Kun hän puhuu, yläruumis seilaa edestakaisin, hän sukeltaa etunojaan ja katsoo suoraan silmiin, nauru kumisee syvällä rintakehässä kuin veden alla.
Vaikka hän on keskittynyt ja läsnä, hän epäilee valehtelevansa.
”Olen tulevaisuuteen suuntautunut ihminen. Tulevaisuuden minä on minulle todellisempi kuin mennyt. Kun elämästä tekee kertomusta, sitä aina valehtelee jossain määrin.”
Mikä sitten on totta? Kauton filosofiassa se on ilmeisesti ihmisestä lähtevä energia silloin kuin kirjoittaa, ohjaa, puhuu, ui, kävelee. Kun ei ole kukaan Tekijä vaan vain tekee.
Ehkä siksi hän on innostunut rituaaleista ja niiden tutkimisesta: rituaalit ovat ihmistä suurempia. Toisaalta Kautto kertoo, että hänen suvussaan on parantajia ja hän on huomannut parantamisen lahjaa myös omissa käsissään.
”Yritän olla pitämättä siitä meteliä, sillä minulla on niin suuri houkutus ajatella, että minä olen se joka parantaa ja on yhteydessä mahtiin. Että täältä tulee šamaani.”
”Hei, mun oli pakko tulla sanomaan, että tosi kiinnostava keskustelu”, joku sanoo yhtäkkiä. Naapuripöydässä istunut nainen esittäytyy Saduksi.
”Olen kuunnellut sivukorvalla ja ottanut lasillisen lisää viiniä. Kirjoitin yhden asian muistiinkin.”
Muistiinpano koski Kauton ajatusta matkoista: Miten onnea ei voi suunnitella, koska suunnitelma on aina parempi kuin todellisuus. Vasta, kun auto hajoaa ja tapahtuu jotain yllättävää, voi olla perillä.