Maan voimalla
Yksitoista vapaaehtoista opiskelee askeettista omavaraisuutta Valtimolla. Päivät ovat pitkiä. Vain yhdessä paikassa unohtaa tekemättömät työt.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Unessa sänky oli kasvimaa, täynnä muhevaa multaa.
Rintamamiestalossa kiertää aamupiiri. Tovi sitten on syöty puuhellalla haudutettu kaurapuuro, lisukkeena mustikkahilloa, hunajaa ja siemeniä. Kupeista on hörpitty teetä, luonnonyrteistä uutettua.
Risto kertoo oudosta unesta.
Päivällä hän oli kääntänyt omaa viljelypalstaa ja saanut kylvettyä porkkanat ja lantut. Yöllä hän oli säpsähtänyt hereille.
Unessa hän makasi sängyssä, sulautuneena kasvimaahan.
”Ehkä alitajunnan maa kääntyi siellä.”
Aamupiirissä Risto kertoo oudosta unesta. Hän makasi sängyssä, sulautuneena kasvimaahan.
Valtimon Omavaraopisto leviää ympäri evakkokarjalaista kylää Nurmeksen takamailla.
Kolme autiota pientilaa on asutettu uudelleen. Rumola, Peltola ja Repokangas ovat majoitustiloja. Varsinaista opistoaluetta kutsutaan Kotamäeksi.
Omavaraisuutta opiskellaan puoli vuotta, kylvökaudesta sadonkorjuuseen. Ensimmäiselle kurssille on valittu yksitoista opiskelijaa.
Risto saapui Rumolaan huhtikuun lopulla. Pihaa peitti paksu hanki. Rintamamiestalossa mittari näytti kuutta astetta. Navetan katto oli romahtanut sisään. Ou shit, missä sitä ollaan.
Kuukausi on kulunut.
Vesi kannetaan kaivosta, astiat tiskataan itse tehdyllä saippualla. Pihan perältä löytyy huussi, jossa pyyhitään rahkasammaleeseen, opiston vessapaperiin.
Vaatteet jynssätään pyykkilaudalla, lakanat pestään pulsaattorilla. Suihkua ei ole, sauna lämpiää kahdesti viikossa. Rumolassa sähkö tulee akuista, jotka riittävät puhelimien ja tietokoneiden lataukseen.
Risto on kotiutunut.
”Omavaraisuus ei tunnu enää utopialta vaan valinnalta.”
Aamupiirin jälkeen jatkuu maanmuokkaus. Multa tuntuu yhtä muhevalta kuin unessa.
Polkaisu, nosto, kääntö.
Yksinkertaiseen työhön uppoutuu kuin juoksuun pitkällä lenkillä. Talikoidessa kysymys nousee kysymättä: mikä on hyvää elämää?
Risto on 37-vuotias lähihoitaja. Hän ei aio palata Helsinkiin.
”Mulla on vähän semmonen olo, että me ollaan Suomen alkuperäisasukkaita.”
”Me tehdään omaa kulttuuria. Se on just tässä jalkojen alla.”
Omavaraopiston juuret ulottuvat kasinotalouden vuosiin.
Lasse Nordlund muutti Saksasta Suomeen vuonna 1990. Hän oli parikymppinen nörtti, saksalaisen äidin ja suomalaisen isän poika.
Ura luonnontieteilijänä houkutti ja ahdisti. Onko teknologia ratkaisu vai luovatko insinöörit vain lisää ongelmia?
Hän päätti ottaa hatkat yhteiskunnasta.
Hän elää luontaistaloudessa – ei omaisuutta, syö toista kiloa lanttua päivässä
Alkoi matka omavaraisuuteen. Opaskirjoja ei ollut. Piti kokeilla, kehittää työvälineitä ja -tapoja. Tutkijan uteliaisuus heräsi uudelleen.
Irtiotto vapautti. Sai tehdä mitä lystäsi.
Nordlund kirjoitti Elämämme perusteista -pamfletissaan: ”Omavaraisuudesta tuli minulle synonyymi omantunnonvapaudelle.”
Hän teki käsitöitä, rakensi, viljeli, keräsi sieniä ja marjoja. Ajan mittaan selvisi, että viiden aarin kasvimaa, 500 neliötä, riitti ruokkimaan yhden ihmisen. Rahaa tarvitsi vähimmillään 50 euroa vuodessa.
Vuonna 2004 Valtimolle saapui käsityönopettaja Maria Dorff, oppimaan vaatteidentekoa perinteisin tavoin.
Erakko ja opettaja rakastuivat. Perheeseen syntyi Aamu, sitten Justus. Lapset leikkivät pellon reunalla, kun vanhemmat kylvivät ja kitkivät. Ruokapöytään ostettiin maitoa, rasvoja ja viljatuotteita äidin myymillä käsitöillä.
Vuonna 2016 ystävä lähetti kirjeen Ruotsista. Perustakaa omavaraisuusopisto, samanlainen kuin Skattungbyn!
Vierailu pienessä kylässä Taalainmaalla antoi ideoita: aamupiirit, viikkokokoukset, yhteiset ruoanlaitot, opiskelijoiden kasvimaat.
Valtimon Omavaraopiston kumppaniksi tuli Kainuun opisto, kurssi osaksi sen tarjontaa. Körttiopiston motto, Elämää varten, sopi yhteiseksi teemaksi.
Omavaraisuudesta ei tingitty. Jokainen kurssi pyrkii viljelemään ja keräämään ruoan seuraavan vuoden opiskelijoille.
Vuoden 2021 hakuilmoituksessa muistutettiin: ”Kurssi on fyysisesti ja henkisesti vaativa.”
Aamupiirissä iskuryhmä hälytetään Peltolan pellolle.
Sateiden jäljiltä vesi lainehtii lätäköinä. Maa on tiivistä savea, humus on haihtunut pakettipellosta. On silti yritettävä, kesytettävä jankko puutarhapalstoiksi.
Vesi on poistettava ensiksi. Märkä maa ei lämpene eikä pehmeää savea muokkaa penkeiksi. Lapiot esiin ja kaivamaan syviä ojia.
Aikaa ei ole hukattavaksi. Kylvökautena yksi päivä vastaa yhtä viikkoa myöhäissyksyllä. Ilmassa kiirii alituiseen ”kui-kui”. Kiireitä kuovillakin.
Kasvimaalla selät köyristyvät vietereinä, hiki liimaa paidat selkiin.
Savi liejuuntuu liisteriksi.
Luontoa ei voi hallita. Kun selviytyminen on kiinni sään oikuista, ymmärtää miksi muinaiset ihmiset uhrasivat luontojumalille, pyysivät viljelyonnea.
Pellon reunalle on muovailtu savesta nukke, kosteudenhaltia. Ehkä se pitää sateet loitolla.
Arttu Lindroth lompsii keltaisissa, pitkävartissa kumisaappaissa. Onneksi eilen, poutapäivänä, ehti kääntää maata ja istuttaa härkäpavut.
Kello näytti yli yhtätoista, kun työvälineet oli kerätty hämyssä.
Iho on parkkiintunut.
Rintamamiestalon yläkerrassa Arttu katselee sormiaan. Kämmenet ovat hellät, niveliä pakottaa. Tuntien lapiointi tuntuu myös alaselässä.
”Maanmuokkaus on kestävyyslaji.”
Hän on 27-vuotias, tuore teologian maisteri Espoosta.
Baletin ja nykytanssin harrastus, tiukka treenitausta, auttaa pellolla. Aamuisin on tottunut siihen, että keho on väsynyt. Työ sujuu uupuneena.
Tanssin rinnalla lapiointi on puuduttavan yksitoikkoista. On tsempattava itseään. Toisinaan iskee maanmuokkausmania. Kun penkki on käännetty, saa äkkiä valmista: vaot, siemenet, lannoitus, peitto.
”Ekat kylvöt tuntuu tosi siistiltä.”
Arttu haaveilee muutosta omavaraiseen yhteisöön poikaystävän kanssa.
Kaksi banaanilaatikkoa ja kaksi pyörälaukkua. Niin pieneen tilaan mahtuivat tavarat, jotka lähtivät muuttokuormassa Espoosta Valtimolle.
Vaatteita, tietokone, parranajokone, otsalamppu. Ja polkupyörä.
”Sitä en olisi voinut jättää pois.”
Omavaraopistolla eletään aurinkoaikaa, luonnon syklissä. Kun päivä pitenee, on virtaa puurtaa pitkiä päiviä.
Työlista on myös loputon, Arttu sanoo. Aina herää sama kysymys: mihin tarttua seuraavaksi?
”Tuntuu, että mieli on enemmän jumissa kuin keho.”
Yksin arkiset askareet käsipelillä nielevät aikaa. Ruoanlaitto, pyykinpesu, klapienteko, saunan lämmitys. Opistolla pyöräillään paikasta toiseen päivittäin. Posti- tai kirjastoreissu Valtimolle kestää polkemalla tunteja.
Omavaraistalous on logistiikan hallintaa, töiden oikea-aikaista limittämistä.
Kasvimaa on käännettävä, istutukset suunniteltava, pavut liotettava, kaalit koulittava, tuholaisia vahdittava. Kaikkea on tehtävä. Ei voi inhota kitkemistä tai rakastaa vain kompostointia.
On opeteltava monia taitoja, muutoin vain sählää. On luovuttava huippulaadun tavoittelusta, muutoin tunnit loppuvat päivistä kesken.
Omavaraistuminen on poisoppimista. Arttu irrottautuu akateemisesta maailmasta.
”Opettelen, että en tee niin pedantisti vaan riittävän hyvin.”
Vuosia sitten mielessä pyöri toinen vaihtoehto. Vaurastua sijoittamalla ja edetä pappisuralla. Nyt haave on muuttaa omavaraiseen yhteisöön, jossa elää poikaystävän, ammattipianistin, kanssa.
”Haistelen, löydänkö tyytyväisyyden tämänkaltaisesta yksinkertaisuudesta.”
”Hypoteesi on: kyllä löydän.”
Ennen illallista tehdään ruokahalaus.
Kädet lepäävät vierustoverien olkapäillä tiiviissä piirissä. Silitetään hetki selkiä hiljaisuudessa.
Peltolan leivinuunissa on kypsynyt juureslaatikoita ja papumureketta. Maistiaisiksi on paistettua haukea, lisukkeeksi juureen leivottua ruisleipää ja lanttukukkoa.
Lautaset täyttyvät santsatessa kukkuralleen.
Arttu kertoo, että herää aamuisin nälkäisenä. Peltotyön rasittamat lihakset huutavat energiaa.
”Ei jaksa syödä niin paljon, että tulisi kylläiseksi.”
Perusraaka-aineet toistuvat päivästä toiseen: peruna, porkkana, lanttu, kaali, sipuli, härkäpapu, herne. Ilman perunaa ei selviäisi, ilman papua ei saisi tarpeeksi valkuaista.
Luonto tarjoaa lautaselle gurmeeta, villiyrttejä. Paistetut maitohorsman latvat rapsahtelevat suussa, maku on mieto, parsamainen.
Kriittisin on rasva, elintärkeä energianlähde maatyöläiselle. Öljykasvien viljely onnistuisi, mutta niiden puristus olisi liian työlästä.
Pöydälle on nostettu pönikkä hamppuöljyä, oppilaan hankkimaa. Opisto ostaa kaupasta kasviöljyä ja voita. Juustoa tarjotaan kerran viikossa.
Opiskelijoissa on vegaaneja. Kokouksissa on keskusteltu, onko ruoassa annettu jo liikaa periksi.
Pitäisikö luopua eläintuotteista? Syödä vain sitä, mitä itse viljellään ja kerätään?
Itä-Suomen pientiloilla elettiin sotien jälkeen pitkälle omavaraisesti.
Viljeltiin, kalastettiin, kaadettiin polttopuut. Navetassa ammui pieni karja, hevonen hirnui tallissa, traktori pärisi pellolla. Rahaa liikkui vähän.
Se, mitä ei itse pystytty tekemään, vaihdettiin maitoon tai työhön.
Repokankaan pihassa nököttää 1950-luvun Nuffield, muistomerkki jälleenrakennuksen maasta.
Omavaraopistossa traktori on turhake, kasa metallia.
Lasse Nordlund havahtui aikoinaan, miten maatalous, aurinkoenergian hyödyntäjä, oli muuttunut öljyn suurkuluttajaksi. Edullinen polttoaine lisäsi koneiden käyttöä ja syrjäytti ihmistyön. Litra bensaa tai dieseliä vastasi kahden viikon ruumiillista uurastusta, tuhannen euron palkkaa.
Teknologia tehosti viljelyä ja halvensi ruoan hintaa, mutta piiloon jäi valtava fossiilitalous: koneiden valmistus, polttoaineet, lannoitteet.
Valtimolla ainoa pärisevä kone on ihmiskeho.
Kotimaisella lihasvoimalla hankitaan ruoka, josta saadaan energia työhön.
Eläimiä ei näy. Ei sikoja tai lampaita, ei edes kanoja. Karja sitoo, ja pedot ovat riski. Rehua on hankittava talveksi. Enemmän energiaa ravinnoksi pystyy hankkimaan viljelemällä kuin eläintenpidolla, Nordlund on laskenut.
Ravirattaat opistolta löytyy mutta ei hevosta.
Kärryjä vedetään jalkaisin, kyydissä kulkee tavaraa talolta toiselle.
Siellä on aarre!
Rumolan navetan vieressä on maahan kaivettu allas. Pinnalla lilluu neonvihreää levää. Pohjalle on laskeutunut edelliseltä omistajalta jäänyt arvotavara: lietelanta. Aikanaan allas tyhjennetään ja lanta kuskataan ravinteiksi kasvimaille.
Siilosta on löytynyt vanhaa säilörehua. Sekin päätyy pellolle, samoin navetan maatunut lanta ja huussin kompostoitavat ihmisjätökset.
Peltolan sisävessan likakaivon tyhjennystä suunnitellaan.
”Sieltä voi tulla löyhkä”, Risto epäilee.
Arttua hymyilyttää. ”Sitä toivotaan.”
”Täällä paska on arvokkaampaa kuin kulta”, Risto sanoo.
Arttu ei kiistä. ”Kultaa ei voi syödä.”
Kaikki kiertää ja kierrätetään. Lietealtaan verkkoaitaa revitään joukolla irti, se kelpaa omenapuiden suojaksi. Pieni porukka valitsee ja pesee kiuaskiviä; sähkösauna muutetaan omavaraiseksi, puulle.
Rumolassa työskennellään alkuviikko. Ilmapiiri on kuin lasten kesäleirillä, riemukas ja puuhakas.
Opiskelijoille on muistutettu: elätte kuherruskuukautta.
Arki koittaa, se on varmaa. Tulee huonoja päiviä, väsyttää ja kenkuttaa. Silloin kannattaa keskittyä pieneen askareeseen, vaikka vain yhden naulan lyömiseen.
Omavaraistuminen on henkinen maraton. Hyvällä tuulella jaksaa vuodesta toiseen.
Jos uupuu, on pakko luovuttaa.
”Ei ole väliä, montako kiloa saan nostettua perunaa syksyllä.”
Viivi istuu aitan kuistilla. Ilta-aurinko lämmittää ihoa.
”Itselleni tärkeää on parantua ja tervehtyä.”
Paini täytti elämän 12-vuotiaana. Kolme harjoitusta päivässä, tavoite menestyä maailman huipulla. Minäkuva särkyi, kun vammat ja ylikunto lopettivat urheilu-uran.
Uskonto täytti painin jättämän aukon.
Hän vaelsi 18-vuotiaana 2 000 kilometriä Santiago de Compostelaan, Pohjois-Espanjaan. Kiersi ja tutustui ankariin katolisiin luostareihin Ranskassa.
Hengellisessä etsinnässä kohtasi aitoa viisautta ja lähimmäisenrakkautta mutta myös uskonnollista fundamentalismia.
”Enkä vähiten omasta itsestäni.”
Omavaraopisto on omanlaisensa maallinen luostari puutarhoineen. Elämän yksinkertaisuus, fyysinen työ, maadoittaa.
”Keho on niin läsnä, sitä ei voi paeta.”
Enää ei kaipaa suuria aatteita vaan pientä arkea. Jokainen tapahtuma tuntuu merkitykselliseltä. Katiskalla käynti, värttinän koukun veisto, siementen kylvö.
Selkä, urheilu-uran kuluttama, on kestänyt. Maatyö on avannut tunnun tavallisuuden pyhyydestä. Iltaisin on tehnyt mieli polkea läheiselle tsasounalle, istua hiljaisuudessa ja rukoilla.
Hiljan posti kantoi kirjeen 28-vuotiaalle entiselle helsinkiläiselle: Tervetuloa asukkaaksi Nurmekseen. Lahjaksi ruisleipä ja Ylä-Karjala -lehti kuukaudeksi.
”Nurmeslaistuminen on symboli sille, että olen uskaltanut hypätä, kohdata elämän sellaisenaan.”
Venla mietti, onko kurssi kultti, jota Lasse johtaa. ”Tämä tuntuu perheeltä.”
Letit heiluvat hiekkatiellä, korvanapeissa soi musiikki.
Nainen kävelee kumisaappaissa Rumolan aamupiiriin. Pyörä on jäänyt Peltolan majapaikkaan. Reidet ovat jumissa paljosta polkemisesta.
Iltapäivällä hän kävelee hiekkatietä takaisin, viisi kilometriä paljain jaloin. Saappaat ovat hiertäneet rakkoja.
Venla on kurssin toiseksi nuorin, 21-vuotias.
Vanhempien kotitalo on Tampereella, metsän ja teollisuusalueen välissä. Lapsena suretti, kun kotimetsää hakattiin. Ja ahdisti, kun kaatopaikat täyttyivät hylätyistä tavaroista.
Valtimolla elää toimivammassa kiertokulussa luonnon kanssa ja kokee sen herkkyyden.
Tulevaisuus on auki.
Kokeilla äärimmäisyyttä, vetäytyä erakoksi metsään kuten Lasse teki parikymppisenä?
Etsiä omavarainen yhteisö, jossa asua ja opiskella?
Vai jäädä kaupunkiin, hakea yliopistoon ja muuttaa yhteiskuntaa sisältäpäin?
”Halu parantaa maailmaa on niin syvällä itsessäni.”
Ilmastokriisi ja luontokato huolettavat. Sama kysymys askarruttaa kuin Lassea nuorena. Ratkaisevatko insinöörit ongelmat? Vai lisäävätkö keksinnöt luonnon riistoa?
On kuin seisoisi teiden risteyksessä. Biologia kiinnostaa alana enemmän kuin bioteknologia, jolla ihminen pyrkii hallitsemaan luontoa.
Omavaraopisto tuntuu oikealta pysähdyspaikalta. Mutta kuukausi ennen muuttoa Valtimolle oli herännyt epäilys.
Onko kurssi armeijan leiri? Tai jonkinlainen kultti, jota Lasse johtaa?
”Ei kyllä ole. Tämä tuntuu perheeltä.”
Järjestely on poikkeuksellinen.
Maria Dorff johtaa opistoa, vetää aamupiirit ja opettaa päivittäin. Kurssilla vierailee useita erikoisalojen opettajia.
Lasse Nordlundilla ei ole virallista asemaa. Hän ilmestyy omia aikojaan, opettaa taitoja tai luennoi ja poistuu sitten paikalta.
Lassen henki leijailee opiskelijoiden puheissa.
On se ihmeellinen mies. Älykkäin tuntemani ihminen. Renessanssinen tietopankki.
Tuuheat hiukset laskeutuvat olkapäille, yläruumista peittää kauhtunut Niken verryttelytakki. Suussa törröttää katkennut etuhammas, kuin reikä valkoisessa aidassa.
Lasse Nordlund hörppii aamuteetä kotonaan vanhassa rintamamiestalossa.
”Väitän, että tiedän paljon manipuloinnista, aivopesutekniikoista.”
”Oikeasti haluan olla rauhassa ihmisiltä.”
Opiston verkkosivuilla lukee: Viljelkää ja itsellistykää! Se on kurssin tavoite. Kasvattaa itsenäisiä ajattelijoita ja osaajia. Kun luottaa itseensä, ei kaipaa vahvaa johtajaa.
”Emme halua Lassen ja Marian kopioita. Tämä ei ole kloonaustehdas.”
Valtimolla opetetaan ankaraa versiota omavaraisuudesta. Alkeellinen, pelkistetty elämä kiehtoo.
Vuosikymmenien mittaan Nordlund on tavannut hämmentävän erilaista väkeä. Luontomystikoita ja taiteilijoita, aktivisteja ja tutkijoita, upseereja ja poliitikkoja. Valtamedia ja vaihtoehtolehdet ovat kirjoittaneet, Madventures on vieraillut Valtimolla.
Antti Salminen, Taideyliopiston vieraileva professori, tekee kirjaa Nordlundista.
Omavaraisuutta tavoitellaan eri syin. Kuka pakenee palkkatyötä, kuka palaa luontoon. Kuka toivoo autiotilojen asutusta, kuka uutta tapaa kotouttaa pakolaisia. Ketä inspiroi kansallismielisyys, ketä kriisivalmius.
Opiston arki ei järkkyisi, jos rajat sulkeutuisivat poikkeusoloissa. Viljely ei riipu tuontituotteista, öljystä ja lannoitteista.
Kriisissä suomalaiset sopeutuisivat nopeasti omavaraisuuteen, Nordlund uskoo. Mutta ei ole taitoja eikä tietoja toteuttaa askeettista elämäntapaa.
”Veikkaan, että meidän opiskelijat pystyisivät toimimaan tositilanteessa.”
Papa, papa!
Justus ryntää tupaan, kädessä heiluu tuohesta askarreltu leikkiase. Seitsenvuotias kiehnää isän sylissä.
Nordlund on elänyt yli puolet 56 ikävuodestaan omavaraisesti.
Kun katsoo taaksepäin, näkee kaaren, eri vaiheet. Parikymppinen kokeilee ja tekee aluevaltauksia, kolmikymppinen täydentää ja hioo taitojaan, viisikymppinen tallentaa ja jakaa oppimaansa. Kun voimat hiipuvat, vanhuksena siirtää perinnön jatkajalle.
”Omavaraistuminen on jotakuinkin elämänpituinen projekti.”
Harva opiskelija uskoo selviytyvänsä omillaan. Tai edes haluaa. On helpompaa, kun ympärillä elää samanhenkisiä. Pellolla jaksaa kuokkia kauemmin kaksistaan. Ja selviää vähemmällä, kun polttopuut hakkaa ja ruoan valmistaa kimpassa.
Ehdottomasti kannattaa aloittaa yksin, Nordlund sanoo.
”Se on ainoa tapa selvittää, missä menevät omat henkiset ja fyysiset rajat.”
Hän tietää lukuisia epäonnistuneita yhteisökokeiluja. Ei toimi, vaikka ystävät viljelevät yhdessä. Jokainen kantaa mukanaan menneisyyden luurangot. Kehkeytyy valtataisteluja, töitä jää tekemättä, organisointi syö tehokkuutta.
Kurssilla aistii tiiviin yhteishengen. Silti kaikki ei ole kunnossa, ei ainakaan Nordlundin mielestä.
Hän on valvonut kolme yötä, miettinyt ryhmän keskinäistä kemiaa.
”En voi antaa sen verottaa liikaa henkistä resurssiani.”
Päiväohjelman muutoksesta ilmoitetaan viime tingassa, varhain aamulla.
Peltolan tuvassa tuoksuu leivinuunissa haudutettu puuro. Kun lautaset ovat tyhjät, opiskelijat astelevat portaat rintamamiestalon yläkertaan.
Kokous kestää kolme ja puoli tuntia.
Lounaalle, kasviskeitolle, laskeutuu hiljainen joukko. Halaillaan, vaihdetaan katseita, kuiskutellaan.
Yllättäen koolle kutsutun kokouksen kulusta ei haluta puhua ruokapöydässä. Kaikki, mitä on sanottu, on jäänyt suljetun oven taakse.
Nordlund lähtee hakemaan rehukuormaa Rumolasta. Suoria keskusteluja ei pidä pelätä eikä pelästyä, hän sanoo. Jännitteet kuuluvat yhteisöön, mutta ne on purettava ajoissa.
Kurssi kestää myöhään syksyyn, lokakuun loppuun.
Pönttökiuas luovuttaa pehmeän löylyn. Tumma joki kutsuu uimaan.
Taivaalla, pilviverhon takana, harjoittelevat Hornetit, kuin pauhaava ukonilma.
Peltolan pihasaunan piipusta nousee savukiekura.
Pönttökiukaaseen on sytytetty tuli puoliltapäivin. Teboilin öljytynnyrit on otettu uusiokäyttöön. Saunassa pöntöstä on tehty kiukaan runko, talon nurkkajuuressa teräsastiat keräävät sadevettä.
Kuudelta alkaa yhteissauna.
Kiuas luovuttaa pehmeän löylyn, kun kiville luo hitaasti vettä. Mittari, Mitsubishin vanha liikelahja, näyttää seitsemääkymmentä astetta.
Tauolla kylpijät kävelevät savisen kasvimaan ohi rantaan. Tumma, vuolas joki kutsuu uimaan.
Saunaa kukaan ei jätä väliin.
Se on ainoa paikka, jossa unohtaa toviksi tekemättömät työt.
Kaikki opiskelijat eivät halunneet sukunimeään julki.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa